Heppailua

Jueves 11.2.2010

¡Que día! Puuh.

Aamulla lähdin yliopistolle klo 8.10 ehtiäkseni ajoissa perille. Tiedossa oli siis ensimmäinen ratsastustunti, jonne 5 tytön ryhmä lähti Johnnyn kanssa klo 8.45 Johnnyn autolla ja remillä. Päädyimme suht lyhyen automatkan päätteeksi ratsastustilalle, joka vaikutti olevan ihan maaseudulla, vaikka emme edes mielestäni olleet ajaneet kaupungista poispäin.

Johnny esitteli meidät (Jenniferin, Jessican, Francesin, Marinan ja mut) ratsastuksen opettajille, jotka tökkäsivät jokaiselle kypärän ja ratsupiiskan ja sit siirryimme heppojen luo. Alle 5 minsaa ja kaikki paitsi Frances olivat jo hevosten selässä matkalla kohti kenttää. Mun hevosen nimi oli Mitch ja se oli aika itseohjautuvaa sorttia. Istuin selässä miettien et kun meinaan pudota niin mihin ois parasta tarrautua. En sit pudonnut vaikka Mitch kulki alamäkeen (!) ja kentälle selvitessämme aloin jo suhtautua heppailuun hieman rauhallisemmin.

Seuraava tunti kului sitten ensin muutaman kävelykierroksen merkeissä, mutta melkein heti opettajat patistivat meidät ja hepat kokeilemaan ravia. Kunnon perunasäkkimenoa. Kiva kun koittaa tottua ajatukseen, että istuu ison eläimen selässä ja samalla pitäisi pystyä kuuntelemaan parinkymmenen metrin päästä huudettuja espanjankielisiä ohjeita (mun ratsastussanasto on hyvin heikko). Mulle ei oikein koskaan selvinnyt et miten ravia ois pitänyt keventää vai miksi sitä nyt sanotaan. Mut loppupeleissä oli ihan kivaa, vaikka reilun puolen tunnin perunasäkkiravaaminen alkoi tuntua. Varsinkin kun aurinko paistoi täydeltä terältä. Plussaa että ratsastustuntimme oli klo 9-10 eli ei vielä lähellekään kuuminta aikaa.

Kentän vieressä olevassa aitauksessa oli kummallinen pusikossa lymyävä otus. Aluksi kurkkasin ratsastuksen alussa et mikä ihme se tuol on, näyttää karhulta. Päättelin sen puskassa lymyäväksi hevoseksi. Tunnin lopussa otus näyttikin kovin omituiselta ollakseen hevonen. Niin. Kaikki jo varmaan arvasi mistä oli kyse. Laamahan se siinä. Tallin yhteydessä oli jonkin sortin kotieläintila ja laama siellä piehtaroi iloisesti.

Ratsastuksen jälkeen palasin kotiin Jenniferin kanssa bussilla yliopistolta, jonne päästiin Johnnyn kyydissä (hän toi seuraavan ryhmän paikalle). Oli kivaa olla vaihteeksi kotona lounasaikaan. Iltapäivällä oli taas espanjaa luvassa ja vuorossa oli ensimmäisen aineen palautus. Aineessa piti vertailla Suomen ja Argentiinan joulua. Olin kysellyt aiheesta Rosalta jo eilen illallisella ja se oli paperille (koneelta) siirtämistä vaille valmis. Kirjoitettuani aineen lähdin libreríaan (nimi hämää, kyseessä on jonkun sortin paperikauppa) ottamaan valokopioita passistani viisumihakemusta varten. Onnistuin myös ex tempore ostamaan lyijytäytekynän ja siihen lyijyt, koko setin hinnaksi tuli alle euro. Pitäsköhän hamstrata lyijytäytekyniä Suomeen? ;)

Kielitunti sujui ihan rattoisasti. Sinällään rankkaa kun on kaksi 1,5 h luentoa puolen tunnin tauolla, mutta toisaalta tuleepahan espanjaa. Käytiin läpi joulun ja synttärien viettoa eri maissa. Jotenkin päädyin laulamaan Paljon onnea vaan, mikä on täysin kummaisaa. Enhän mä osaa laulaa ollenkaan, mut toki sit yleisön pyynnöstä (en osannut vaan sanoa sanoja, eihän silleen voi ton biisin kanssa tehdä). Kuultiin versiot myös japanilaisesta, venäläisestä ja ranskalaisesta onnittelulaulusta (joissa kaikissa on sama sävel kun Happy Birthday to You.. tiedä sit mistä biisi on alun perin). Lisäksi kuulimme Mañanitas –biisin jota lauletaan ilmeisesti ainakin Meksikossa ja muutenkin Väli-Amerikan seudulla.

Jäin yliopistolle espanjan tuntien jälkeen tsekkaamaan yksityiskohtia semmaa varten ja siellä roikkuminen venähtikin kahdeksaan. Tässä vaiheessa piti lähteä jo ihan sen takia, että pimeellä ei ole hyvä liikkua ulkosalla yksin (tai ees ryhmässä) ja aurinko laskee näihin aikoihin ja ysiltä on jo pimeetä.

Onneksi Leonor oli myös vielä paikalla ja lähdimme yhdessä pysäkille siinä kahdeksan paikkeilla. Olin kotona 21.30. Bussimatka kestää sen 15-20 minsaa. Eka bussi ajoi meistä ohi. Muchas gracias vaan sillekin. Sit ootettiin seuraavaa 45 minsaa. Yhteensä tuli tökötettyä bussipysäkillä reilu tunti. Sinä aikana tuli pimeetä ja pimeellä täällä ei sais liikkua ees porukoissa missään. Ulkkarit kiinnittää kuitenkin huomiota ainakin jos sammaltaa espanjaa miten sattuu tai puhuu vierasta kieltä.

Yliopiston bussipysäkki on siis tosi vilkkaan ja pitkän tien varressa. Siin me tökötettiin autojen tööttäillessä nonstop-ruuhkassa ja pohdittiin et mitä tehdään jos ei tuu bussia. Onneksi Leonorilla on paikallinen kännykkä, muuten ei ois voinut ees ilmotella et missä ollaan. Rosa odotti mua kotiin ennen pimeetä, et varmaan kiva kun hän ei tiennyt missä olin. Meillä ei myöskään ollut remien numeroa et ois voitu soittaa sellainen, remit on siis soitettavia takseja ja ne on se turvallisin kulkumuoto täällä. Mietittiin just et pitää pysäyttää taksi, jos bussia ei kohta kuulu. Onneksi se sit tuli ja päästiin täpötäydessä bussissa takas Urcaan.

Home, sweet home!