Miércoles 24.3.2010
La día de la memoria
24. maaliskuuta Argentiinassa vietetään muistelupäivää noin vapaasti kääntäen. Kyse on siis verrattain uudesta vapaapäivästä, jonka aloitti ilmeisesti Nestor Kishner (maan eräs aikaisemmista presidenteistä, tällä hetkellä presidenttinä on Cristina Fernandez de Kishner, edellisen vaimo – en vastaa sukunimen oikeinkirjoituksesta). Tarkoitus on siis, että kansa muistaa viimeisimmän sotilashallituksen kautta ja sen kamaluuksia sloganilla nunca más – ei koskaan enää! Päivämäärä 23.3.1976 oli siis päivä, jolloin tapahtui kyseinen sotilasvallankaappaus ja alkoi yksi Argentiinan historian mustista aikakausista.
Sotilashallituksen aikana väestöstä 30 000 hävisi – los desaparecidos. Nämä ihmiset siis kaapattiin kotoaan, työpaikoiltaan, julkisilta paikoilta ja vietiin johonkin 600 maassa sijainneesta centro clandestinosta. Jossain määrin voinee tuon kääntää keskitysleiriksi, mutta kyse ei siis ollut aivan samanlaisesta toiminnasta kuin Saksassa aikanaan. Näitä ihmisiä kidutettiin tietojen saamiseksi ja suuri osa vapautettiin, mutta osa pidettiin vankeudessa ja heistä osa murhattiin, ilman että sukulaiset saivat koskaan tietää mitä ja miksi oli tapahtunut. La día of memoriaa vietetään siis järjestämällä kulkueita tai marsseja, kuinkahan sen nyt kääntäisi. Marssi lienee oikea käännös (la marcha), mutta ei kyse kuitenkaan mistään sotilaallisen täsmällisestä ole.
Menimme siis muutaman opettajamme kanssa osallistumaan Córdoban marssiin. Kokemus oli hyvin mielenkiintoinen. Kulkue rakentuu siis niin, että ensimmäisenä kulkevat isoäidit – abuelas, seuraavana äidit – madres, kolmantena lapset – hijos, joiden jälkeen tulee eri oppilaitosten edustajia, vasemmistopuolueita, ihmisoikeusliikkeitä, lisää koulutuslaitoksia jne. Osalla on banderolleja ja isoja blakaatteja, joita kantaa monta ihmistä. Osalla on kuvia kadonneista varustettuna nimin ja katoamispäivämäärin. Kulkueen edellä ajaa auto, jonka edellä on neljä mustista jätesäkeistä koostettua hahmoa, jotka kulttuuriopen mukaan symboloivat kuolemaa.
Hieman selvitystä siis:
Madres tai Madres de la Plaza del Mayo (Äidit tai Toukokuun aukion äidit)
Pääosa kadonneista oli suht nuoria (20-30 –vuotiaita) ja sotilashallituksen aikanakautena oli tyypillistä, että mihinkään ei annettu selityksiä. Niinpä kukaan ei tiennyt, miten kadonneille oli tapahtunut. Kukaan ei myöskään tiennyt kenen puoleen kääntyä, media oli sensuurinalaisena, se ei ottanut vastaan ilmoituksia kadonneista jne. Aluksi muutamat äidit kerääntyivät La Plaza del Mayolle Buenos Airesissa 30.4.1977 vaatimaan kadonneiden palautusta. Joukko kasvoi hiljalleen ja järjestäytyi organisaatioksi. Heidän tunnuksenaan on valkoinen päähän kiedottu huivi. Tämä oli ensimmäinen siviilien mielenilmaus sotilashallitusta vastaan.
Abuelas tai Abuelas de la plaza del Mayo (Isoäidit tai Toukokuun aukion isoäidit)
on siis järjestö, jonka jäsenet kerääntyivät myös La Plaza del Mayolle (joka siis sijaitsee Buenos Airesissa), mutta toisin kuin äidit, vaatimaan lastenlapsiaan takaisin. Sotilashallituksen aikana siis kaapattiin monia raskaana olevia naisia ja vauvoja. Tämän liikkeen ensimmäiset perustajat olivat siis äitejä, joiden kadonneet tyttäret olivat olleet raskaana. Osa vauvoista ilmeisesti tapettiin, mutta osa annettiin sotilashallituksen hyväksi katsomiin perheisiin (teemaa käsitellään elokuvassa La historia oficial). Näitä kadonneita vauvoja on noin 800 ja heistä noin sata on palautettu oikeisiin perheisiinsä. Vauvoja etsitään edelleen. Aika hurjaa, kun kyseisistä tapahtumista kun kuitenkin lähemmäs 30 vuotta aikaa.
Hijos (Lapset, parhaiten sanan merkityksen selittänee feminiiniversio hija – tytär, meinaa siis jonkun omaa lasta)
Loogisesti edellisten jälkeen, todetaan, että kyseessä ovat siis kadonneiden lapset. Monilta siis jäi useampiakin lapsia, jotka varttuivat aikuisiksi isovanhempien tai muiden sukulaisten huostassa. Myös he vaativat kadonneiden palauttamista.
Marssi lähti siinä seitsemän aikaan ja kuljimme monta korttelia hyvin hitaasti pysähdellen paljon. Lopuksi marssi päätyi La Plaza San Martínille, jossa aukioon maalattiin valkoisella Äitien symboli eli valkoinen huivipää. Lisäksi paikalla oli jonkin sortin kansanjuhlaa, myytiin kojuista choripania (about hodarin tapaista), kaikenlaista muuta huiveja, koruja jne. sekä aukion kulmaan pystytetyllä lavalla pidettiin puheita. Kansaa oli paikalla todella paljon, marssiin osallistui viisi korttelinväliä porukkaa eli kuulemma noin 25 000. Meininki oli pääasiassa iloinen, kuului huutoja, laulua jne. Osallistujia oli kaikenikäisiä, lapsillakin oli oma osastonsa, joka marssi edeltä etteivät he olisi ylikyllästyneet hitaaseen menoon. Ei voi kun todeta että olipa oikein mielenkiintoinen vapaapäivä surullisesta taustasta huolimatta.
Marssikulkueeseen järjestäytymistä hyvin epämuodollisesti. Tiedä sitten oliko kellään alkupäätä lukuun ottamatta suurempaa käsitystä järjestyksestä.
Banderoilleissahan tarvitsee olla reikiä tai niiden kantaminen voi käydä normaaliakin raskaammaksi.. Lisäksi apunarut jelppaa kummasti. Okei, kuva on kiitettavan pimeä, katsotaan jos saan asialle tehtyä jossain vaiheessa jotain =).
Kulkueen alku, pyörätuoleissa siis isoäidit, heidän takanaan mustalla taustalla on punaisella kirjoitettu ilmeisestikin Por un pais para todos, justicia para todos – Yksi maa kaikille, oikeutta kaikille taas kerran hyvin vapaasti kääntäen. Seuraavaksi tulevat siis Äidit ja Lapset sekä heidän perheenjäsenensä kantaen monesti kadonneiden kuvia. Bongattavissa on myös oikeahkolla olevasta valkoisesta lakanasta Äitien huivipääsymboli.
Martes 23.3.2010
Eilen, eli siis tiistaina, meillä oli yliopistolla paneeli hieman samasta aiheesta. Kaksi näistä kadonneista (kaikki kaapattuja ei siis murhattu, sotilashallituksen ote lepsuuntui hieman kahden ensimmäisen vuoden jälkeen ja loppuvaiheessa vangittuna olleet vapautettiin sotilashallituksen kaatuessa ja demokratian palatessa maahan 1983) oli tullut kertomaan kokemuksistaan ja vastaamaan kysymyksiimme. Käymme siis niin historia- kuin kulttuuritunneilla samaa aihetta, eli El procesoa (meinaa sotilashallituksen hienoa plääni pistää maa kuosiin) ja tunnit ovat olleet yhdistettyjä tällä viikolla.
Jueves 25.3.2010
Tänään kävimme katsomassa Córdoban keskustassa sijainnut keskusta, jonne kaapatut siis tuotiin rekisterikilvettömien Ford Falcon –merkkisten autojen kyydissä (tästä voidaan päätellä, että kyseinen automerkki kantaa aikamoista merkitystaakkaa täällä, viittaus myös aikaisemmassa blogimerkinnässäni oleviin vessakirjoituksiin, jossa kyseinen auto mainitaan). Keskukseen johtava katu katedraalin ja Cabildon (tyyliin kaupungintalo) välissä oli sotilashallituksen aikana yleisöltä suljettu, nykyään sinne on ripustettua rivikaupalla kuvia kadonneista. Näimme pienet vankikopit, vastaanottohuoneen, kiellettyjen kirjojen kirjaston ja kidutushuoneet. Tuntui kuin näihin tiloihin olisi tarttunut siellä tapahtuneiden kauheuksien muisto. Millaisiin julmuuksiin ihmiset pystyvätkin..
Visiitin jälkeen halukkaat menivät opettajien kanssa oluelle läheiseen kahvilaan juttelemaan aiheesta lisää. Sain myös selville, mistä kannattaa etsiä retkeilyliikkeitä. Ne ovat kuulemma pääosin keskittyneet parille kadulle alueella, jonne en vielä itsekseni ollut eksynyt. Kysyminen vaikuttaa kannattavan, usein saa jopa oikein paikkaansa pitävää tietoa. Argentiinalaiset ovat yleisesti hyvin ystävällisiä ja avuliaita, siitä monta papukaijamerkkiä jakoon =).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti