Viimeinen viikko kokeilua takana (mulla ei siis ole perjantaisin luentoja) ja nyt pitäisi valita kurssit, joilla aion jatkaa koko lukukauden. Ongelmalliseksi homman tekee, se että tällä hetkellä olen käynyt kahdeksalla kurssilla ja kuusi on suositus ylärajaksi. Kulttuurityöpaja on helppo pudottaa, koska valaistuin tänään ja totesin että heppailu ei ole mulle.
Aamulla soitin siis ekan kerran remin ihan itse ja päädyin kymmeneksi tallikombinaatiopaikkaan (siellä on vaikka mitä lasten seikkailurataa ja synttäribileitä ja uima-allas ja kotieläinpiha jne.) kokeilemaan Taller cultural –kurssia. Puolet ryhmästä kokkasi ensin leipää: pan casero. Siihen tökättiin reilusti jauhoja, suolaa, vettä, tuorehiivaa plus lehmänihraa. Nam nam. Söin itteni ihan täyteen (Huomiona asiaa tietämättömille: olen siis jonkin sortin kasvissyöjä).
Tutustuttiin siis leivän tekemisen ihmeellisyyksiin täällä.
Toisen tunnin aikana pääsin taas rakkaan ystäväni Mitchin selässä kiertämään kenttää. Tällä kertaa oli luvassa paljon ravia ja puolen välin jälkeen laukkaa. Olin alusta asti sitä mieltä että edellisen ryhmän jäljiltä ihan hikinen Mitch-ressu ei ansaitse lisää täysin osaamattoman ratsastajan kidutusta. Toisekseen ravaus ja laukkaaminen on hieman skeerejä varsinkin kun polle oli hieman rauhaton ja nyki ohjaksia välillä miten sattuu. Ja mun mielestä on vaan ikävää käskeä toista tekemään jotain niin hassua kun ravaamaan kenttää ympäri miä selässä. Joo, tämän jälkeen hyppäsin sulavasti hepan selästä ja sidoin sen aitaan. Opettaja kuitenkin pyysi, että veisin Mitchin takaisin talliin.
Tässä vaiheessa ees vähän pirteitä heppoja ja niiden kantamia vaihtareita. Okei, noi tais osata vähän enempi kun jälkimmäinen ryhmä..
Tässä kohtaa totesin, että helpommin sanottu kun tehty. Mitch oli siis löytänyt vihreää ruohoa ja oli täysin keskittynyt syömiseen. Jostain syystä mun maiskuttelut ja vamos-kehotukset ei siihen oikein tehonneet. Lopulta kyllästyin koko polleen ja sidoin valjaat aitaan ja kävelin tallille hakemaan jonkun hevosten pakottamiseen tottuneemman huolehtimaan raukkaparan takasin lokeroonsa.
Tunnin päätteeksi kaikki sai leivän mukaansa kotiin. Kuljetusvälineistä vaan oli puutetta.
Ilma oli siis aurinkoinen ja täkälaiseksi ei maailman kuumin, mutta kosteutta riitti. Ts. ratsastuksen jälkeen olo oli lievästi hikinen. Ei kuitenkaan ollut aikaa palata kotiin virkistäytymään, joten kävelin vajaan tunnin yliopistolle ja ehdin puolisen tunti jutella Emilyn kanssa ennen tunnin alkua.
Kulttuuritunnilla analysoimme ensimmäistä argentiinalaista parhaan ulkomaisen elokuvan oscarin voittanutta leffaa: La historia oficial (The official story), jonka siis katsoimme maanantaina. Oli kyllä hyvä leffa, mutta toisaalta aika kamala. Leffan käsittely tunnilla oli kyllä paikallaan, siitä sai paljon enemmän irti.
Elokuva siis sijoittuu viimeisimmän sotilashallituksen kauden loppuun, kyseinen kausi oli Argentiinan historiassa aika musta. Noiden seitsemän vuoden (1976-1983) aikana lähteestä riippuen 10 000-30 000 ihmistä katosi (los desaparecidos), suuri määrä lähetettiin maanpakoon ja monia kidutettiin, valtionvelka seitsenkertaistui, vauvoja vietiin heidän vanhemmiltaan jne. Los desaparecidos olivat siis useimmiten öiseen aikaan pääasiassa kodeistaan kaapattuja ihmisiä, joita yleensä ensin kidutettiin tietojen saamiseksi ja jos heidät todettiin parantumattomiksi (tai jos jollain vain oli jotain heitä vastaan) niin heidät tapettiin ja ruumiit haudattiin nimettöminä. Osa myös pudotettiin mereen betonimöykky jaloissa painona. Elävinä.
Joo. Ei voi tajuta mitä kaikkea ihmiset voi toisilleen tehdä.
Näiden vainojen kohteiksi päätyivät siis kommunistit, ammattiliittoaktiivit, taiteilijat, tutkijat, journalistit, opiskelijat, työläiset jne. Kaappaukset siis hoitivat paramilitaristiset ryhmät, ilmeisesti lähinnä AAA (Alianza Anticommunista Argentina). Koko homman erityisen ikäväksi teki se, että maan hallinto oli näiden takana, vaikka kuinka laittomia olivatkin. Jos ei halua lukea jonkinmoisia juonipaljastuksia leffasta niin suosittelen jättämään seuraavan kappaleen lukematta (ei siis mitään suurempia, mutta jos tykkää katsoa elokuvia tietämättä mitään etukäteen).
Elokuvan päähenkilöllä Alicialla ja hänen miehellään Robertolla on siis 5-vuotias Gaby-tytär, jonka biologisia vanhempia he eivät ole. Alicia työskentelee historian opettajana about yläasteella ja Roberto kansainvälisessä yhtiössä neuvottelijana. Päähenkilö on suht tietämätön oikeasti maassa meneillään olleista asioista, mutta eteen alkaa tulla vihjailuja asioiden todellisesta laidasta ja pian Alicia ei voi enää sulkea silmiään tilanteelta vaikka haluaisi. Hän alkaa etsiä totuutta mielessään polttava kysymys siitä, onko Gaby mahdollisesti jonkun kadonneen lapsi.
Oukrait. Tämän jälkeen seurasi Argentiinan historia –tunti. Sinänsä jännää, että oon ollut neljällä historialuennolla, joista yksi oli yhdistetty kulttuuriluentoon. Tuo yksi oli ainoa, jossa on käsitelty historiaa. Iloisesti tämä luento siis istui samaan sarjaan ja opettaja kertoi meille siitä kuinka ihmiset katsovat maailmaa neljällä eri tavalla vääristyneesti. Lisäksi saimme kaksi artikkelitulostetta, joiden tarkoitus ei koskaan selvinnyt. Ai joo, ensi viikoksi pitää myös kirjoittaa vähintään yhden sivun mittainen vastaus kysymykseen Mitä eroa oli Rio de la Platan suurvisiirikunnan ja Uuden Espanjan suurvisiirikunnan itsenäisyysvallankumousten välillä? Matskuna on sentään vajaa 10 sivua tekstiä kirjasta..
Joo, tässä vaiheessa alan olla sitä mieltä, että historia jääköön. Haluaisin käydä sitä mielenkiinnosta, mutta opettajalla tuntuu olevan ihan liian monta rautaa tulessa meidän sivistämisen suhteen. Toinen kurssi, jonka haluaisin jättää pois, on Argentiinan alueellinen maantiede. Aiheena ihan kiinnostava, ongelmana se, että opettaja puhuu tyyliin hengittämättä välissä, ihan luotijunan kyydissä olemiselta tuntuu sitä kuunnella. Kävimme tunnissa ja vartissa 50 diaa, joista valtaosassa oli tilastotietoja: eri jokien valuma-alueiden kokoja, joen lähteen korkeuksia merenpinnasta, eri rannikkojen pituuksia jne. Ilman taukoa kuulimme toisen luennon termistöstä (eri opettajan pitämänä), joka oli sentään ymmärrettävää, valitettavasti kello puoli yhdeksän illalla ei ole niitä parhaita aikoja jaksaa kuunnella puhetulvaa yhtään millään kielellä. Toinen luento olikin sitten vain reilu puolituntinen ensimmäisen venähdettyä. Saimme tehtäväksi kirjoittaa kaksi ainetta ja vastauksia kysymyksiin. Ensi viikoksi.
Toi kurssi on kyl täys ylityöllistäjä. Opettajaa ei ees voi pyytää puhumaan tauotetusti, koska kurssiin on laitettu niin paljon asiaa, ettei ylimääräistä aikaa ole lainkaan. Onneksi olin kiltillä tuulella (tai ehkä lähinnä väsynyt) enkä häirinnyt luentoa kyselemällä.. En voi ymmärtää miksei kurssia ole joko supistettu tai laitettu kestämään koko lukukautta.
Juuh, mutta huomenissa hoitamaan viisumiprosessia eteenpäin. Sain sentään hankittua kopion joka ikisestä passini sivusta sekä kivat 6 hyvin järkyttävää passikuvaotosta itsestäni. Toivottavasti näillä selviää prosessista nopeammin kuin tähän mennessä ennätyksessä: vaivaiset 3 h.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti