Pascua

Jueves 1.4 - Domingo 4.4.2010

Lähdimme Tommin kanssa aamulla paikallisbussilla Córdoban bussiterminaaliin rinkat pakattuina. Olimme käyneet edellisenä päivänä ostamassa Carrefourista retkimuonat ja Tommi oli tuonut Suomesta teltan, retkikeittiön, makuupussit ja –alustat. Karttatilanne tosiaan oli hieman heikohko, mutta GPS:n kanssa ainakin selviäisi samaa reittiä takaisin. Saavuimme bussiterminaalille noin 10 minuuttia Villa General Belgranoon (VGB) lähtevän bussin lähtöajan jälkeen, mutta löydettyämme tiskin (bussifirmojen myyntitiskejä on pitkä käytävällinen, luukkuja taitaa olla n. 60), jonka päällä luki Sierras de Calamuchita saimme liput (á 36 pesoa) kyseiseen bussiin, jota vasta täytettiin matkustajista.

Tarkoituksenamme oli siis suunnata kyseiseen kylään ja vaihtaa siellä bussiin joko Villa Alpinaan tai La Cumbrecitaan. Torstaisin jatkoyhteyksiä Villa Alpinaan ei pitänyt olla, mutta tiedustellessani General Belgranon tiskiltä parin tunnin bussiköröttelyn jälkeen, sain kuulla, että Alpinaan pääsisi 70 peson hintaan. Tämä oli siis noin tuplaten Córdoba-VGB maksamamme hinta ja matka olisi ajallisesti puolet lyhyempi. Päädyimme siis menemään La Cumbrecitaan, jonne meidät kehotettiin ostamaan menopaluu, koska sunnuntaina paikallinen lippuluukku ei olisi auki. Meidät saatiin myös ostamaan sunnuntaille paluuliput VGB-Córdoba, koska täälläkään ei kuulemma olisi lipunmyynti auki.

Selviydyimme lisäkorkeuskörötyksen jälkeen La Cumbrecitaan ja lähdimme bussilta tallustamaan kylän läpi. Pysähdyimme turisti-infossa ja saimme kuulla, että teltan saisi laittaa pystyyn ainoastaan telttapaikkavuokrausta pyörittävän perheen pihaan hintaan 30 pesoa/yö. Tommi päätteli, etteivät infon työntekijät olleet tajunneet että tarkoitin telttailua kylän ulkopuolella vuorilla.. No juu, jos tarkoitus oli haikata oli vuorille mentävä. Pysähdyimme kylän lähteellä tekemässä ruokaa. Kyseinen lähde oli kyllä uskomaton liru, sain istua kattilan kanssa odottamassa sen täyttymistä koko kokkauksen ajan.

Masut täysinä tallustimme lopputuristirysäkylän läpi. La Cumbrecita on siis ilmeisesti alppityylirakennuksia, mutta lähinnä vain hotelleja, mökkikyliä, ravintoloita, kahviloita ja turistikrääsäkauppoja. Kylän läpi virtaa vuorilta tuleva joki, jonka rannoilla turistit pääsevät nauttimaan auringonpaahteesta. Matkaoppaan mukaan hyvin merkitty reitti Cerro Wankille lähtee viimeisen kahvilan kulmalta. Olihan siellä kyltti, mutta siihen ne merkit suurin piirtein jäivät. Tallustimme ylämäkeen auringon alkaessa hiljalleen laskea. Vastaan tuli pari pariskuntaa mutta muuten meitä saattelivat lähinnä kylästä kuuluvat ihmisäänet.

Cerro Wankilla pysähdyimme kuvaamaan ja totesimme, että on hieman hankalaa löytää paikkaa mihin reppunsa laskea kun hepparyhmät on parkittaneet kulkupelinsä tietenkin aina huipulle ja kulkupeleistä tulee tiettyjä luonnollisia päästöjä, jotka täplittivät ympäröivää maastoa. Nyt ei toki hepoista ollut jouhikarvaakaan näkyvillä. Meillä oli vielä hyvin aikaa ennen auringonlaskua ja jatkoimme polkua eteenpäin etsiäksemme leiripaikkaa. Tasaisen (ei kaltevan) paikan löytäminen oli haastavaa, mutta onneksemme törmäsimme oikein söpöön puron/pikkuruisen joen rannalla olevaan hieman lähikukkuloiden varjossa olevaan paikkaan.

Aamulla heräsimme sateeseen. Päätimme odotella josko mokoma hellittäisi, mutta kun tihkutuksen ja kuurojen vaihtelu jatkui pakkasimme roinamme ja lähdimme jatkamaan matkaa eteenpäin. Kuljimme vuoroin pilvessä, vuoroin vähän paremmassa näkyvyydessä, mutta sade jatkui sinnikkäästi koko päivän ja polut virtasivat vettä. Monet niistä olivatkin kallioon kaivertuneita ja mitä parhaita valuntaväyliä vedelle. Silloin tällöin näimme myös lammas- tai lehmälaumoja ja maasto oli edelleen kakkaläjien kirjomaa. Onneksemme Tommi oli lainannut Steripenin juomaveden puhdistusta varten. Mokoma ilmeisesti toimikin kun vatsanväänteistä ei ollut tietoa.

Muutaman tunnin sateessa olon jälkeen aloimme olla hieman likomärkiä ja kylmissämme ja päätimme etsiä telttapaikkaa, joka osoittautui edellistä päivää vaikeammaksi. Tällä kertaa ongelma ei ollut tasaisen alueen puute (olimme nousseet jyrkimmän alueen ohi ja olimme jonkinmoisella ylängöllä) vaan yksinkertaisesti se, että maaperä tirisi vettä eikä teltan pystyttäminen ruoholla pehmustettuun vesilätäkköön houkutellut. Sohasimme aluetta ristiin rastiin ja lopulta saimme teltan pystyyn paikkaan, jonne vettä ei päässyt valumaan mistään suunnasta. Tässä vaiheessa sormet olivat sen verran jäässä että rinkan klipsien avaaminen tuntui lähes ylivoimaiselta.

Lämmittelimme ja kokkailimme teltassa kun meidät yllätti ilmeisesti vesiraekuuro, joka oli niin voimakas, että teltan sisällä tihuutti vettä. Jippiaijee! Onneksi tätä kesti vain hetkisen.

Lauantaiaamuna sade oli loppunut, mutta taivas edelleen suht pilvinen ja näkyvyys laaksoon vaihteli. Levittelimme märkiä kamppeitamme kuivumaan ja päivä menikin niitä kuivatellessa. Tuuli kuivasi suht hyvin ilmankosteudesta huolimatta. Meitä kävi myös ihmettelemässä ratsastajakaksikko. Ihmettelivät onko kaikki hyvin ja raportoin, että kunnossa ollaan, hieman märkiä vain edelleen.

Sunnuntaina paikalla kävi taas joku ratsastaja ja pian hänen jälkeensä kolmen hevosen lauma, jotka nousivat rinnettä ylös aivan telttamme vierestä. Kurkimme tietysti innoissamme heppoja, jotka kaiketi kummastelivat kirkkaan oranssia kangashökötystä harmaanvihreyden keskellä. Toisella puolen telttaa oli pieni lehmälauma ja eläinten ihmetellessä pakkasimme roinamme ja lähdimme eri reittiä takaisin kohti La Cumbrecitaan. Matka taittui alamäkeen sukkelasti myslipatukoita syöden ja mehua lipittäen. Ongelmaa toi tien kulkeminen talon pihapiirin kautta, mutta talosta tuli nainen viittomaan, että voimme kulkea siitä läpi.

Olimme La Cumbrecitan bussiasemalle lopulta vajaata tuntia ennen bussin lähtöä ja menimme kokkaamaan lounasta kylän joen rantaan. Ehdimme juuri ja juuri bussiin, jossa oli enää 4 paikkaa vapaata. Olimme Villa General Belgranossa ajoissa ehtiäksemme aiempaan bussiin kuin mihin meillä oli liput. Kysyimme kuskilta, josko pääsisimme jo aikaisemmalla vuorolla ettei tarvitsisi odottaa kahta tuntia. Tästä seurasi kiivas keskustelu kuskin ja bussifirman edustajan kanssa ja lopulta meidät otettiin kyytiin. Aluksi meille oli sanottu että voimme tulla, mutta joudumme seisomaan. Nyt pääsimme istumaan, mutta bussi pysähtyi muutaman kilometrin jälkeen poimimaan kyytiin 20 ihmistä, joista varmaan 10 seisoi käytävällä. Pientä ylibuukkausta..

Selvisimme kuitenkin Córdobaan, jossa toikkaroin meidät – ei suorinta reittiä – paikallisbussipysäkille. Illan jo pimettyä selvisimme takaisin Rosalle, jossa pääsimme poskisuukottelemaan Suzanea, joka oli tullut käymään Rosariosta. Varmaan kivaa kun olimme hieman hikisiä ja totaalisen väsyneitä reissumme jälkeen.