Aamulla nousin aikaisin jo ennen yhdeksää (ennenkuulumatonta) ja lähdin keskustaan ostamaan kompassia. Paikallistin hissan opettajan vinkkien ansiosta (okei, se käytännössä kävelytti mut paikalle) keskustan retkeilyliikekadut. En oikeasti tajua miksi yleiskäsitys vaikuttaa olevan, että vaihtarit ei osaa lukea karttoja. Ehkä kukaan täällä ei osaa lukea karttoja. Tätä päätelmää tukee se, että täällä ei tunneta retkeilykarttoja. Olen etsinyt tuntitolkulla moisia kysellen kaupasta toiseen aina turisti-infosta ja yliopiston kv-toimistosta alkaen lopulta päätyen huoltoasemalle. Löytyy ainoastaan autoilijoille tarkoitettuja karttoja. No ei sitten. Systeemi siis lähes pakottaa palkkaamaan oppaan jos haluaa lähteä tutkiskelemaan lähivuoria. Sinällään ihan hyvä, että paikallisille jää turisteilta rahaa. Mutta myös raivostuttavaa siinä mielessä, että jos nyt vaan ei halua opasta =). Sain myös kuulla juttuja vuorille hävinneistä. Jee. Ja luin ohjeet miten toimia puuman tullessa vastaan. Very well prepared siis!
Okei, takasin tähän päivään. Menin siis keskustaan ja löysinkin retkeilykaupan, josta löytyi kompasseja. Harkintaan päätynyt valikoima käsitti tasan kaksi kompassia, loppujen ollessa avaimenperämallia tai ilmeisesti kajakkiin tarkoitettuja pallomalleja. Sinänsä hauskaa, että kompasseja on hyvin saatavilla mutta karttoja ei sitten ollenkaan.
Jees, selkiinnyin sitten ajoissa kotiin syömään lounaan ennen yliopistolle lähtöä. Espanjan tunti kului mukavasti globalisaatiosta ja keskiviikkoisesta marssista juteltaessa. Itävaltalainen Klaudia ilmiintyi viikon poissaolon jälkeen takaisin. Olimme kaikki luulleet, että hän vaihtoi ryhmää tämän ollessa ylihelppo. Ilmeisesti ryhmän vaihto ei ollutkaan niin yksinkertaista kun meille oli annettu ymmärtää. Toisaalta Megan ja Mike olivat vaihtaneet meidän ryhmäämme..
Espanjan tunnin jälkeen oli vuorossa vajaat 4 h hengausta yliopistolla ennen seuraavaa tuntia. Päädyin lainaamaan läppärini japanilaiselle vaihtarille joka halusi ladata kuvia facebookkiin. Itse hiillostin Juania kalligrafia-kurssini tiimoilta. Ensin kävin opintoasiatoimistossa kyselemässä aiheesta, mutta he pistivät minut takaisin Juanin juttusille.
Kyseessä on siis ensimmäisen vuoden kurssi, ja saimme kuulla tuossa viime viikolla, että ekan vuoden kurssit päättyvät kaksi viikkoa meidän ohjelmamme päättymisen jälkeen. Käytännössä tämä tarkoittaa, että joudumme viipymään heinäkuun ekalle viikolle asti jos haluamme käydä kyseisiä kursseja. Sinänsä ristiriitaista, kun ensimmäisellä viikolla samainen Juan sanoi minulle, että voin valita muilta kuin omalta alaltani ainoastaan ensimmäisen vuoden kursseja.
Ensimmäisellä kerralla keskustellessani aiheesta Juanin kanssa sain vastaukseksi suoran ein. Siis että en mitenkään voi suorittaa valitsemaani kurssia ja saada siitä opintopisteitä. Kiva, kiitos. Juttelin tämän jälkeen muiden vaihtareiden kanssa ja sain kuulla, että jotkut yhdysvaltalaisvaihtarit (Clemsonin yliopiston porukkaa) voivat tehdä ensimmäisen vuoden kursseja, koska tämä on järjestetty opettajien kanssa. Iskin pöytään kaikki mahdolliset kortit ja lopulta Juan ei enää tarjonnut täyttä eitä vaan lupasi koittaa järjestää asian. Eli siis kyse on nyt jonkin yliopiston osaston päätöksestä sekä kurssin opettajien joustavuudesta. Jään mielenkiinnolla oottamaan tuloksia. Kurssi alkaa siis keskiviikkoaamuna.
Välihuomiona voisin todeta, että ilmeisesti espanjan taitoni on kehittynyt kun onnistuin laskettelemaan asiani suht jouhevasti Juanille. Jee, peukkuja siitä =)
Juanista selvittyäni pompin kohti maaperäkurssin luentoa vain saadakseni kuulla muilta kurssilaisilta, että kyseinen luento on peruutettu. Ou jee. Eli lähdinkin suoraan bussipysäkille selvitettyäni, että huomenna on vuorossa ryhmätyön tekemistä ja että olen ilmeisesti ryhmässä, jonka aiheena on ilmakehä. Tätä pitäisi valmistella huomiseksi. Jeees.. En kyllä jää yliopistolle valmistelemaan enää näin myöhään. No, huomenna on uusi päivä.
maanantai 29. maaliskuuta 2010
perjantai 26. maaliskuuta 2010
La Día de la Memoria
Päivitystä, kirjoitettu torstaina, siksi siis pientä hyppelyä päivissä (ke, ti, to).
Miércoles 24.3.2010
La día de la memoria
24. maaliskuuta Argentiinassa vietetään muistelupäivää noin vapaasti kääntäen. Kyse on siis verrattain uudesta vapaapäivästä, jonka aloitti ilmeisesti Nestor Kishner (maan eräs aikaisemmista presidenteistä, tällä hetkellä presidenttinä on Cristina Fernandez de Kishner, edellisen vaimo – en vastaa sukunimen oikeinkirjoituksesta). Tarkoitus on siis, että kansa muistaa viimeisimmän sotilashallituksen kautta ja sen kamaluuksia sloganilla nunca más – ei koskaan enää! Päivämäärä 23.3.1976 oli siis päivä, jolloin tapahtui kyseinen sotilasvallankaappaus ja alkoi yksi Argentiinan historian mustista aikakausista.
Sotilashallituksen aikana väestöstä 30 000 hävisi – los desaparecidos. Nämä ihmiset siis kaapattiin kotoaan, työpaikoiltaan, julkisilta paikoilta ja vietiin johonkin 600 maassa sijainneesta centro clandestinosta. Jossain määrin voinee tuon kääntää keskitysleiriksi, mutta kyse ei siis ollut aivan samanlaisesta toiminnasta kuin Saksassa aikanaan. Näitä ihmisiä kidutettiin tietojen saamiseksi ja suuri osa vapautettiin, mutta osa pidettiin vankeudessa ja heistä osa murhattiin, ilman että sukulaiset saivat koskaan tietää mitä ja miksi oli tapahtunut. La día of memoriaa vietetään siis järjestämällä kulkueita tai marsseja, kuinkahan sen nyt kääntäisi. Marssi lienee oikea käännös (la marcha), mutta ei kyse kuitenkaan mistään sotilaallisen täsmällisestä ole.
Menimme siis muutaman opettajamme kanssa osallistumaan Córdoban marssiin. Kokemus oli hyvin mielenkiintoinen. Kulkue rakentuu siis niin, että ensimmäisenä kulkevat isoäidit – abuelas, seuraavana äidit – madres, kolmantena lapset – hijos, joiden jälkeen tulee eri oppilaitosten edustajia, vasemmistopuolueita, ihmisoikeusliikkeitä, lisää koulutuslaitoksia jne. Osalla on banderolleja ja isoja blakaatteja, joita kantaa monta ihmistä. Osalla on kuvia kadonneista varustettuna nimin ja katoamispäivämäärin. Kulkueen edellä ajaa auto, jonka edellä on neljä mustista jätesäkeistä koostettua hahmoa, jotka kulttuuriopen mukaan symboloivat kuolemaa.
Hieman selvitystä siis:
Madres tai Madres de la Plaza del Mayo (Äidit tai Toukokuun aukion äidit)
Pääosa kadonneista oli suht nuoria (20-30 –vuotiaita) ja sotilashallituksen aikanakautena oli tyypillistä, että mihinkään ei annettu selityksiä. Niinpä kukaan ei tiennyt, miten kadonneille oli tapahtunut. Kukaan ei myöskään tiennyt kenen puoleen kääntyä, media oli sensuurinalaisena, se ei ottanut vastaan ilmoituksia kadonneista jne. Aluksi muutamat äidit kerääntyivät La Plaza del Mayolle Buenos Airesissa 30.4.1977 vaatimaan kadonneiden palautusta. Joukko kasvoi hiljalleen ja järjestäytyi organisaatioksi. Heidän tunnuksenaan on valkoinen päähän kiedottu huivi. Tämä oli ensimmäinen siviilien mielenilmaus sotilashallitusta vastaan.
Abuelas tai Abuelas de la plaza del Mayo (Isoäidit tai Toukokuun aukion isoäidit)
on siis järjestö, jonka jäsenet kerääntyivät myös La Plaza del Mayolle (joka siis sijaitsee Buenos Airesissa), mutta toisin kuin äidit, vaatimaan lastenlapsiaan takaisin. Sotilashallituksen aikana siis kaapattiin monia raskaana olevia naisia ja vauvoja. Tämän liikkeen ensimmäiset perustajat olivat siis äitejä, joiden kadonneet tyttäret olivat olleet raskaana. Osa vauvoista ilmeisesti tapettiin, mutta osa annettiin sotilashallituksen hyväksi katsomiin perheisiin (teemaa käsitellään elokuvassa La historia oficial). Näitä kadonneita vauvoja on noin 800 ja heistä noin sata on palautettu oikeisiin perheisiinsä. Vauvoja etsitään edelleen. Aika hurjaa, kun kyseisistä tapahtumista kun kuitenkin lähemmäs 30 vuotta aikaa.
Hijos (Lapset, parhaiten sanan merkityksen selittänee feminiiniversio hija – tytär, meinaa siis jonkun omaa lasta)
Loogisesti edellisten jälkeen, todetaan, että kyseessä ovat siis kadonneiden lapset. Monilta siis jäi useampiakin lapsia, jotka varttuivat aikuisiksi isovanhempien tai muiden sukulaisten huostassa. Myös he vaativat kadonneiden palauttamista.
Marssi lähti siinä seitsemän aikaan ja kuljimme monta korttelia hyvin hitaasti pysähdellen paljon. Lopuksi marssi päätyi La Plaza San Martínille, jossa aukioon maalattiin valkoisella Äitien symboli eli valkoinen huivipää. Lisäksi paikalla oli jonkin sortin kansanjuhlaa, myytiin kojuista choripania (about hodarin tapaista), kaikenlaista muuta huiveja, koruja jne. sekä aukion kulmaan pystytetyllä lavalla pidettiin puheita. Kansaa oli paikalla todella paljon, marssiin osallistui viisi korttelinväliä porukkaa eli kuulemma noin 25 000. Meininki oli pääasiassa iloinen, kuului huutoja, laulua jne. Osallistujia oli kaikenikäisiä, lapsillakin oli oma osastonsa, joka marssi edeltä etteivät he olisi ylikyllästyneet hitaaseen menoon. Ei voi kun todeta että olipa oikein mielenkiintoinen vapaapäivä surullisesta taustasta huolimatta.
Marssikulkueeseen järjestäytymistä hyvin epämuodollisesti. Tiedä sitten oliko kellään alkupäätä lukuun ottamatta suurempaa käsitystä järjestyksestä.
Banderoilleissahan tarvitsee olla reikiä tai niiden kantaminen voi käydä normaaliakin raskaammaksi.. Lisäksi apunarut jelppaa kummasti. Okei, kuva on kiitettavan pimeä, katsotaan jos saan asialle tehtyä jossain vaiheessa jotain =).
Kulkueen alku, pyörätuoleissa siis isoäidit, heidän takanaan mustalla taustalla on punaisella kirjoitettu ilmeisestikin Por un pais para todos, justicia para todos – Yksi maa kaikille, oikeutta kaikille taas kerran hyvin vapaasti kääntäen. Seuraavaksi tulevat siis Äidit ja Lapset sekä heidän perheenjäsenensä kantaen monesti kadonneiden kuvia. Bongattavissa on myös oikeahkolla olevasta valkoisesta lakanasta Äitien huivipääsymboli.
Martes 23.3.2010
Eilen, eli siis tiistaina, meillä oli yliopistolla paneeli hieman samasta aiheesta. Kaksi näistä kadonneista (kaikki kaapattuja ei siis murhattu, sotilashallituksen ote lepsuuntui hieman kahden ensimmäisen vuoden jälkeen ja loppuvaiheessa vangittuna olleet vapautettiin sotilashallituksen kaatuessa ja demokratian palatessa maahan 1983) oli tullut kertomaan kokemuksistaan ja vastaamaan kysymyksiimme. Käymme siis niin historia- kuin kulttuuritunneilla samaa aihetta, eli El procesoa (meinaa sotilashallituksen hienoa plääni pistää maa kuosiin) ja tunnit ovat olleet yhdistettyjä tällä viikolla.
Jueves 25.3.2010
Tänään kävimme katsomassa Córdoban keskustassa sijainnut keskusta, jonne kaapatut siis tuotiin rekisterikilvettömien Ford Falcon –merkkisten autojen kyydissä (tästä voidaan päätellä, että kyseinen automerkki kantaa aikamoista merkitystaakkaa täällä, viittaus myös aikaisemmassa blogimerkinnässäni oleviin vessakirjoituksiin, jossa kyseinen auto mainitaan). Keskukseen johtava katu katedraalin ja Cabildon (tyyliin kaupungintalo) välissä oli sotilashallituksen aikana yleisöltä suljettu, nykyään sinne on ripustettua rivikaupalla kuvia kadonneista. Näimme pienet vankikopit, vastaanottohuoneen, kiellettyjen kirjojen kirjaston ja kidutushuoneet. Tuntui kuin näihin tiloihin olisi tarttunut siellä tapahtuneiden kauheuksien muisto. Millaisiin julmuuksiin ihmiset pystyvätkin..
Visiitin jälkeen halukkaat menivät opettajien kanssa oluelle läheiseen kahvilaan juttelemaan aiheesta lisää. Sain myös selville, mistä kannattaa etsiä retkeilyliikkeitä. Ne ovat kuulemma pääosin keskittyneet parille kadulle alueella, jonne en vielä itsekseni ollut eksynyt. Kysyminen vaikuttaa kannattavan, usein saa jopa oikein paikkaansa pitävää tietoa. Argentiinalaiset ovat yleisesti hyvin ystävällisiä ja avuliaita, siitä monta papukaijamerkkiä jakoon =).
Miércoles 24.3.2010
La día de la memoria
24. maaliskuuta Argentiinassa vietetään muistelupäivää noin vapaasti kääntäen. Kyse on siis verrattain uudesta vapaapäivästä, jonka aloitti ilmeisesti Nestor Kishner (maan eräs aikaisemmista presidenteistä, tällä hetkellä presidenttinä on Cristina Fernandez de Kishner, edellisen vaimo – en vastaa sukunimen oikeinkirjoituksesta). Tarkoitus on siis, että kansa muistaa viimeisimmän sotilashallituksen kautta ja sen kamaluuksia sloganilla nunca más – ei koskaan enää! Päivämäärä 23.3.1976 oli siis päivä, jolloin tapahtui kyseinen sotilasvallankaappaus ja alkoi yksi Argentiinan historian mustista aikakausista.
Sotilashallituksen aikana väestöstä 30 000 hävisi – los desaparecidos. Nämä ihmiset siis kaapattiin kotoaan, työpaikoiltaan, julkisilta paikoilta ja vietiin johonkin 600 maassa sijainneesta centro clandestinosta. Jossain määrin voinee tuon kääntää keskitysleiriksi, mutta kyse ei siis ollut aivan samanlaisesta toiminnasta kuin Saksassa aikanaan. Näitä ihmisiä kidutettiin tietojen saamiseksi ja suuri osa vapautettiin, mutta osa pidettiin vankeudessa ja heistä osa murhattiin, ilman että sukulaiset saivat koskaan tietää mitä ja miksi oli tapahtunut. La día of memoriaa vietetään siis järjestämällä kulkueita tai marsseja, kuinkahan sen nyt kääntäisi. Marssi lienee oikea käännös (la marcha), mutta ei kyse kuitenkaan mistään sotilaallisen täsmällisestä ole.
Menimme siis muutaman opettajamme kanssa osallistumaan Córdoban marssiin. Kokemus oli hyvin mielenkiintoinen. Kulkue rakentuu siis niin, että ensimmäisenä kulkevat isoäidit – abuelas, seuraavana äidit – madres, kolmantena lapset – hijos, joiden jälkeen tulee eri oppilaitosten edustajia, vasemmistopuolueita, ihmisoikeusliikkeitä, lisää koulutuslaitoksia jne. Osalla on banderolleja ja isoja blakaatteja, joita kantaa monta ihmistä. Osalla on kuvia kadonneista varustettuna nimin ja katoamispäivämäärin. Kulkueen edellä ajaa auto, jonka edellä on neljä mustista jätesäkeistä koostettua hahmoa, jotka kulttuuriopen mukaan symboloivat kuolemaa.
Hieman selvitystä siis:
Madres tai Madres de la Plaza del Mayo (Äidit tai Toukokuun aukion äidit)
Pääosa kadonneista oli suht nuoria (20-30 –vuotiaita) ja sotilashallituksen aikanakautena oli tyypillistä, että mihinkään ei annettu selityksiä. Niinpä kukaan ei tiennyt, miten kadonneille oli tapahtunut. Kukaan ei myöskään tiennyt kenen puoleen kääntyä, media oli sensuurinalaisena, se ei ottanut vastaan ilmoituksia kadonneista jne. Aluksi muutamat äidit kerääntyivät La Plaza del Mayolle Buenos Airesissa 30.4.1977 vaatimaan kadonneiden palautusta. Joukko kasvoi hiljalleen ja järjestäytyi organisaatioksi. Heidän tunnuksenaan on valkoinen päähän kiedottu huivi. Tämä oli ensimmäinen siviilien mielenilmaus sotilashallitusta vastaan.
Abuelas tai Abuelas de la plaza del Mayo (Isoäidit tai Toukokuun aukion isoäidit)
on siis järjestö, jonka jäsenet kerääntyivät myös La Plaza del Mayolle (joka siis sijaitsee Buenos Airesissa), mutta toisin kuin äidit, vaatimaan lastenlapsiaan takaisin. Sotilashallituksen aikana siis kaapattiin monia raskaana olevia naisia ja vauvoja. Tämän liikkeen ensimmäiset perustajat olivat siis äitejä, joiden kadonneet tyttäret olivat olleet raskaana. Osa vauvoista ilmeisesti tapettiin, mutta osa annettiin sotilashallituksen hyväksi katsomiin perheisiin (teemaa käsitellään elokuvassa La historia oficial). Näitä kadonneita vauvoja on noin 800 ja heistä noin sata on palautettu oikeisiin perheisiinsä. Vauvoja etsitään edelleen. Aika hurjaa, kun kyseisistä tapahtumista kun kuitenkin lähemmäs 30 vuotta aikaa.
Hijos (Lapset, parhaiten sanan merkityksen selittänee feminiiniversio hija – tytär, meinaa siis jonkun omaa lasta)
Loogisesti edellisten jälkeen, todetaan, että kyseessä ovat siis kadonneiden lapset. Monilta siis jäi useampiakin lapsia, jotka varttuivat aikuisiksi isovanhempien tai muiden sukulaisten huostassa. Myös he vaativat kadonneiden palauttamista.
Marssi lähti siinä seitsemän aikaan ja kuljimme monta korttelia hyvin hitaasti pysähdellen paljon. Lopuksi marssi päätyi La Plaza San Martínille, jossa aukioon maalattiin valkoisella Äitien symboli eli valkoinen huivipää. Lisäksi paikalla oli jonkin sortin kansanjuhlaa, myytiin kojuista choripania (about hodarin tapaista), kaikenlaista muuta huiveja, koruja jne. sekä aukion kulmaan pystytetyllä lavalla pidettiin puheita. Kansaa oli paikalla todella paljon, marssiin osallistui viisi korttelinväliä porukkaa eli kuulemma noin 25 000. Meininki oli pääasiassa iloinen, kuului huutoja, laulua jne. Osallistujia oli kaikenikäisiä, lapsillakin oli oma osastonsa, joka marssi edeltä etteivät he olisi ylikyllästyneet hitaaseen menoon. Ei voi kun todeta että olipa oikein mielenkiintoinen vapaapäivä surullisesta taustasta huolimatta.
Marssikulkueeseen järjestäytymistä hyvin epämuodollisesti. Tiedä sitten oliko kellään alkupäätä lukuun ottamatta suurempaa käsitystä järjestyksestä.
Banderoilleissahan tarvitsee olla reikiä tai niiden kantaminen voi käydä normaaliakin raskaammaksi.. Lisäksi apunarut jelppaa kummasti. Okei, kuva on kiitettavan pimeä, katsotaan jos saan asialle tehtyä jossain vaiheessa jotain =).
Kulkueen alku, pyörätuoleissa siis isoäidit, heidän takanaan mustalla taustalla on punaisella kirjoitettu ilmeisestikin Por un pais para todos, justicia para todos – Yksi maa kaikille, oikeutta kaikille taas kerran hyvin vapaasti kääntäen. Seuraavaksi tulevat siis Äidit ja Lapset sekä heidän perheenjäsenensä kantaen monesti kadonneiden kuvia. Bongattavissa on myös oikeahkolla olevasta valkoisesta lakanasta Äitien huivipääsymboli.
Martes 23.3.2010
Eilen, eli siis tiistaina, meillä oli yliopistolla paneeli hieman samasta aiheesta. Kaksi näistä kadonneista (kaikki kaapattuja ei siis murhattu, sotilashallituksen ote lepsuuntui hieman kahden ensimmäisen vuoden jälkeen ja loppuvaiheessa vangittuna olleet vapautettiin sotilashallituksen kaatuessa ja demokratian palatessa maahan 1983) oli tullut kertomaan kokemuksistaan ja vastaamaan kysymyksiimme. Käymme siis niin historia- kuin kulttuuritunneilla samaa aihetta, eli El procesoa (meinaa sotilashallituksen hienoa plääni pistää maa kuosiin) ja tunnit ovat olleet yhdistettyjä tällä viikolla.
Jueves 25.3.2010
Tänään kävimme katsomassa Córdoban keskustassa sijainnut keskusta, jonne kaapatut siis tuotiin rekisterikilvettömien Ford Falcon –merkkisten autojen kyydissä (tästä voidaan päätellä, että kyseinen automerkki kantaa aikamoista merkitystaakkaa täällä, viittaus myös aikaisemmassa blogimerkinnässäni oleviin vessakirjoituksiin, jossa kyseinen auto mainitaan). Keskukseen johtava katu katedraalin ja Cabildon (tyyliin kaupungintalo) välissä oli sotilashallituksen aikana yleisöltä suljettu, nykyään sinne on ripustettua rivikaupalla kuvia kadonneista. Näimme pienet vankikopit, vastaanottohuoneen, kiellettyjen kirjojen kirjaston ja kidutushuoneet. Tuntui kuin näihin tiloihin olisi tarttunut siellä tapahtuneiden kauheuksien muisto. Millaisiin julmuuksiin ihmiset pystyvätkin..
Visiitin jälkeen halukkaat menivät opettajien kanssa oluelle läheiseen kahvilaan juttelemaan aiheesta lisää. Sain myös selville, mistä kannattaa etsiä retkeilyliikkeitä. Ne ovat kuulemma pääosin keskittyneet parille kadulle alueella, jonne en vielä itsekseni ollut eksynyt. Kysyminen vaikuttaa kannattavan, usein saa jopa oikein paikkaansa pitävää tietoa. Argentiinalaiset ovat yleisesti hyvin ystävällisiä ja avuliaita, siitä monta papukaijamerkkiä jakoon =).
Viisumiprosessin jatkoa plus puhelintarjontaan tutustumista
Viernes 19.3.2010
Perjantaina menin siis aamukahdeksalta viisumiasiatoimistoon remikyydillä Jenniferin kanssa. Soitin toista kertaa ihan itse remin, tällä kertaa ongelmia tuli vastaan. Minulla oli kolme eri puhelinnumeroa remiä varten ja ihmettelinkin aluksi niiden lukuisuutta. Tänä aamuna se kuitenkin selvisi. Ensimmäinen numero, joka oli sama, josta olin ensimmäisen remini soittanut, tyyttäsi tyhjää. Toinen numero hälytti, mutta kukaan ei vastannut. Kolmannen kanssa kävi myös näin. Tässä vaiheessa olin hieman huolissani, mutta päätin käydä numerot uudelleen läpi ja pitkän hälyttämisen jälkeen kakkosnumero lopulta tärppäsi. Huuh.
Viisumitoimistoa vastapäätä sijaitsi kioski, jossa oli mahdollista otattaa valokopioita. Jenniferiltä puuttui vielä kopio passin joka ikisestä sivusta ja menimme ensin kioskiin. Hetken päästä paikalle törmäsi kolme vaihtaria lisää. Osa lähti otattamaan passikuvia kolmen korttelin päähän, mutta minä menin suoraan koputtelemaan viisumipaikan ovea kun olin saanut kaiken tarvittavan jo raavittua kasaan, eli siis:
-passi
-kopio passin jokaisesta sivusta
-erinäinen läjä dokumentteja, jotka sai viisumihakemuksen ensimmäisen vaiheen jälkeen
-kaksi passivalokuvaa
Oven avannut nainen tiukkasi meiltä, että olemmeko varanneet ajan, koska toimisto ei ole tänään auki yleisölle. Pienen selittämisen jälkeen pääsimme istumaan typötyhjään odotusaulaan. Edessämme oli neljä virkailijapöytää, mutta yhdenkään takana ei istunut virkailijaa. Hiljalleen paikalle saapui lisää ihmisiä ja yksi virkailijakin ilmestyi paikalle. Valitettavasti hän ei hoitanut opiskelijoiden asioita, joten jatkoimme odottamista. Puolen paikkeilla pääsin virkailijan pakeille. Hän naputteli koneelle ilmeisesti jotain tietojani ja kysyi tarkentavia kysymyksiä: Vanhempiesi etunimet? Oletko käynyt toisen asteen koulutuksen? Entä kolmannen? Viidentoista minuutin kuluttua virkailija päätti että tietokone oli liian hidas ja siirtyi taustalla olevalle koneelle. Lopulta hän sai kaiken kirjattua järjestelmään ja pääsin allekirjoittamaan monta paperia. Olisikohan ne pitänyt lukea? No siihen ei kauheasti viitsinyt aikaa tuhlata kun takanani oli iso lössi vuoroaan odottavia ihmisiä ja virkailijoita oli tosiaan neljä. Nimi alle ja sain kuulla, että virkailijan pomon pitää kuitata paperit. Siihen menee 20 minuuttia. Kun olin odottanut reilut puoli tuntia ja saanut kuulla, että muiden opiskelijoiden ei oltu käsketty odottaa, menin tiedustelemaan mistä tämä ero johtuu (muut siis kävivät eri virkailijalla). En pahemmin saanut selitystä, paitsi että aikaa menisi vielä 20 minuuttia. Happyy.. Sain myös kuulla, että voisin mielihyvin poistua hoitamaan asioitani ja palata ennen yhtä hakemaan paperin. Palasin kymmenen jälkeen ja sain 20 minsan odottamisen jälkeen todellakin paperini kun menin hätyyttämään virkailijaa. Fiilis oli sellainen, että saisin muuten odottaa sinne yhteen..
Okei, älkää nyt käsittäkö väärin, prosessi sujui oikeastaan ihan mukavasti, aikaakaan ei tuhraantunut edes kolmea tuntia. Byrokratiavalittaminen on sopivassa määrin kivaa. Sain siis paperin, joka minun täytyy ottaa mukaani jos poistun maasta. Kuukauden päästä voin hakea samasta toimistosta paperia vastaan viisumin (tai jonkin jutun, minkä tarvitsen viisumia varten.. ei voi olla varma). Tähän mennessä viisumiprosessi on siis sisältänyt:
1. Helmikuussa visiitti jossain hallintorakennuksessa, jonne piti viedä täytetty lomake ja jossa otettiin sormenjäljet.
2. Parin viikon sisään toinen visiitti samaan paikkaan hakemaan lomake ja maksamaan kulut. Minun kohdallani hinnaksi tuli 450 pesoa, josta 100 pesoa oli siis passin käännöskuluja. Kakkosvaiheen hoiti siis yksi yliopiston kv-toimiston tyyppi, koska asianomaisen läsnäolo ei ollut välttämätöntä ja hän sai kätevästi haettua 25 ihmisen paperit kerralla.
3. Tämä viimeisin visiitti viisumitoimistossa (joka siis on eri paikka kuin tuo aikaisempi)
Jatkoin viisumitoimistosta keskustan shoppailualueelle tutustumaan kirjakauppa- ja puhelinliiketarjontaan. Ensimmäiseen mielenkiinnosta ja toiseen, koska olen edelleen ilman kännykkää, joka on ihan toimivaa, mutta yhteydenpito muihin opiskelijoihin on hieman heikkoa. Kirjakauppoja (librería) on todella paljon. Myöhemmin sain kuulla, että ne ovat suurimmaksi osaksi erikoistuneet tietynlaisiin kirjoihin, eli pitää tietää mitä hakee, jotta voisi selvittää, mistä pitää hakea. Tässä vaiheessa olin autuaan tietämätön moisesta ja menin kirjakaupasta toiseen vuoroin vain katsellen vuoroin kysellen karttoja. Löysin yhden kartan, joka kattaa lähivuoret, ja päädyin ostamaan sen kun tarkempia ei ollut saatavilla.
Puhelimen osalta tilanne oli aika hauska. Opin kysellessäni sanastoa ja pian osasin kertoa espanjaksi mitä vaatimuksia puhelimelta halusin. Täällä siis pääosa puhelimista tulee tiettyyn operaattoriin sidottuina eli mun suomalainen sim-kortti ei toimisi. Näitä puhelimia saa planin kanssa tai ilman. Plan pitää ottaa vähintään vuodeksi eli ei toimi mulle. Se siis tarkoittanee jonkinmoista puhelu ja tekstiviestisopimusta. On myös mahdollista ostaa operaattorin sim-kortti ja ladata siihen sitten puheaikaa kioskeista ostettavin puhelukortein. Miinuksena, että kortin aktivoimiseksi pitää soittaa kortissa olevaan numeroon, jossa joku puhuu espanjaa tavattoman nopeasti. Tälle jollekulle pitäisi osata vastata ilmeisesti jokin kortissa oleva tieto tms. Okei, turha murehtia tätä vielä kun en ole päässyt sim-korttivaiheeseen asti.
Löysin suomisimini hyväksyviä puhelimia noin 500 peson hintaan useampia. Halvin oli noin 360 pesoa (Nokia 5030) ja lisäksi löysin käytettyjen puhelimien maailman, jossa tarpominen oli aika hauskaa. Miinuksena, että en tosiaan voinut ostaa foonia varmistamatta ensin, että se todellakin oli nelitaajuuspuhelin. Minulle tarjottiin ainakin yhtä kolmitaajuuspuhelinta sanoen sen olevan nelitaajuuksinen.. Lopulta kotiuduin väsyneenä, mutta kohtalaisen iloisena. Keskustassa luoviminen on huomattavasti hauskempaa kun siinä on jokin tarkoitus.
Perjantaina menin siis aamukahdeksalta viisumiasiatoimistoon remikyydillä Jenniferin kanssa. Soitin toista kertaa ihan itse remin, tällä kertaa ongelmia tuli vastaan. Minulla oli kolme eri puhelinnumeroa remiä varten ja ihmettelinkin aluksi niiden lukuisuutta. Tänä aamuna se kuitenkin selvisi. Ensimmäinen numero, joka oli sama, josta olin ensimmäisen remini soittanut, tyyttäsi tyhjää. Toinen numero hälytti, mutta kukaan ei vastannut. Kolmannen kanssa kävi myös näin. Tässä vaiheessa olin hieman huolissani, mutta päätin käydä numerot uudelleen läpi ja pitkän hälyttämisen jälkeen kakkosnumero lopulta tärppäsi. Huuh.
Viisumitoimistoa vastapäätä sijaitsi kioski, jossa oli mahdollista otattaa valokopioita. Jenniferiltä puuttui vielä kopio passin joka ikisestä sivusta ja menimme ensin kioskiin. Hetken päästä paikalle törmäsi kolme vaihtaria lisää. Osa lähti otattamaan passikuvia kolmen korttelin päähän, mutta minä menin suoraan koputtelemaan viisumipaikan ovea kun olin saanut kaiken tarvittavan jo raavittua kasaan, eli siis:
-passi
-kopio passin jokaisesta sivusta
-erinäinen läjä dokumentteja, jotka sai viisumihakemuksen ensimmäisen vaiheen jälkeen
-kaksi passivalokuvaa
Oven avannut nainen tiukkasi meiltä, että olemmeko varanneet ajan, koska toimisto ei ole tänään auki yleisölle. Pienen selittämisen jälkeen pääsimme istumaan typötyhjään odotusaulaan. Edessämme oli neljä virkailijapöytää, mutta yhdenkään takana ei istunut virkailijaa. Hiljalleen paikalle saapui lisää ihmisiä ja yksi virkailijakin ilmestyi paikalle. Valitettavasti hän ei hoitanut opiskelijoiden asioita, joten jatkoimme odottamista. Puolen paikkeilla pääsin virkailijan pakeille. Hän naputteli koneelle ilmeisesti jotain tietojani ja kysyi tarkentavia kysymyksiä: Vanhempiesi etunimet? Oletko käynyt toisen asteen koulutuksen? Entä kolmannen? Viidentoista minuutin kuluttua virkailija päätti että tietokone oli liian hidas ja siirtyi taustalla olevalle koneelle. Lopulta hän sai kaiken kirjattua järjestelmään ja pääsin allekirjoittamaan monta paperia. Olisikohan ne pitänyt lukea? No siihen ei kauheasti viitsinyt aikaa tuhlata kun takanani oli iso lössi vuoroaan odottavia ihmisiä ja virkailijoita oli tosiaan neljä. Nimi alle ja sain kuulla, että virkailijan pomon pitää kuitata paperit. Siihen menee 20 minuuttia. Kun olin odottanut reilut puoli tuntia ja saanut kuulla, että muiden opiskelijoiden ei oltu käsketty odottaa, menin tiedustelemaan mistä tämä ero johtuu (muut siis kävivät eri virkailijalla). En pahemmin saanut selitystä, paitsi että aikaa menisi vielä 20 minuuttia. Happyy.. Sain myös kuulla, että voisin mielihyvin poistua hoitamaan asioitani ja palata ennen yhtä hakemaan paperin. Palasin kymmenen jälkeen ja sain 20 minsan odottamisen jälkeen todellakin paperini kun menin hätyyttämään virkailijaa. Fiilis oli sellainen, että saisin muuten odottaa sinne yhteen..
Okei, älkää nyt käsittäkö väärin, prosessi sujui oikeastaan ihan mukavasti, aikaakaan ei tuhraantunut edes kolmea tuntia. Byrokratiavalittaminen on sopivassa määrin kivaa. Sain siis paperin, joka minun täytyy ottaa mukaani jos poistun maasta. Kuukauden päästä voin hakea samasta toimistosta paperia vastaan viisumin (tai jonkin jutun, minkä tarvitsen viisumia varten.. ei voi olla varma). Tähän mennessä viisumiprosessi on siis sisältänyt:
1. Helmikuussa visiitti jossain hallintorakennuksessa, jonne piti viedä täytetty lomake ja jossa otettiin sormenjäljet.
2. Parin viikon sisään toinen visiitti samaan paikkaan hakemaan lomake ja maksamaan kulut. Minun kohdallani hinnaksi tuli 450 pesoa, josta 100 pesoa oli siis passin käännöskuluja. Kakkosvaiheen hoiti siis yksi yliopiston kv-toimiston tyyppi, koska asianomaisen läsnäolo ei ollut välttämätöntä ja hän sai kätevästi haettua 25 ihmisen paperit kerralla.
3. Tämä viimeisin visiitti viisumitoimistossa (joka siis on eri paikka kuin tuo aikaisempi)
Jatkoin viisumitoimistosta keskustan shoppailualueelle tutustumaan kirjakauppa- ja puhelinliiketarjontaan. Ensimmäiseen mielenkiinnosta ja toiseen, koska olen edelleen ilman kännykkää, joka on ihan toimivaa, mutta yhteydenpito muihin opiskelijoihin on hieman heikkoa. Kirjakauppoja (librería) on todella paljon. Myöhemmin sain kuulla, että ne ovat suurimmaksi osaksi erikoistuneet tietynlaisiin kirjoihin, eli pitää tietää mitä hakee, jotta voisi selvittää, mistä pitää hakea. Tässä vaiheessa olin autuaan tietämätön moisesta ja menin kirjakaupasta toiseen vuoroin vain katsellen vuoroin kysellen karttoja. Löysin yhden kartan, joka kattaa lähivuoret, ja päädyin ostamaan sen kun tarkempia ei ollut saatavilla.
Puhelimen osalta tilanne oli aika hauska. Opin kysellessäni sanastoa ja pian osasin kertoa espanjaksi mitä vaatimuksia puhelimelta halusin. Täällä siis pääosa puhelimista tulee tiettyyn operaattoriin sidottuina eli mun suomalainen sim-kortti ei toimisi. Näitä puhelimia saa planin kanssa tai ilman. Plan pitää ottaa vähintään vuodeksi eli ei toimi mulle. Se siis tarkoittanee jonkinmoista puhelu ja tekstiviestisopimusta. On myös mahdollista ostaa operaattorin sim-kortti ja ladata siihen sitten puheaikaa kioskeista ostettavin puhelukortein. Miinuksena, että kortin aktivoimiseksi pitää soittaa kortissa olevaan numeroon, jossa joku puhuu espanjaa tavattoman nopeasti. Tälle jollekulle pitäisi osata vastata ilmeisesti jokin kortissa oleva tieto tms. Okei, turha murehtia tätä vielä kun en ole päässyt sim-korttivaiheeseen asti.
Löysin suomisimini hyväksyviä puhelimia noin 500 peson hintaan useampia. Halvin oli noin 360 pesoa (Nokia 5030) ja lisäksi löysin käytettyjen puhelimien maailman, jossa tarpominen oli aika hauskaa. Miinuksena, että en tosiaan voinut ostaa foonia varmistamatta ensin, että se todellakin oli nelitaajuuspuhelin. Minulle tarjottiin ainakin yhtä kolmitaajuuspuhelinta sanoen sen olevan nelitaajuuksinen.. Lopulta kotiuduin väsyneenä, mutta kohtalaisen iloisena. Keskustassa luoviminen on huomattavasti hauskempaa kun siinä on jokin tarkoitus.
lauantai 20. maaliskuuta 2010
Kurssivalintojen viimeinen hetki lähestyy
Jueves 18.3.2010
Viimeinen viikko kokeilua takana (mulla ei siis ole perjantaisin luentoja) ja nyt pitäisi valita kurssit, joilla aion jatkaa koko lukukauden. Ongelmalliseksi homman tekee, se että tällä hetkellä olen käynyt kahdeksalla kurssilla ja kuusi on suositus ylärajaksi. Kulttuurityöpaja on helppo pudottaa, koska valaistuin tänään ja totesin että heppailu ei ole mulle.
Aamulla soitin siis ekan kerran remin ihan itse ja päädyin kymmeneksi tallikombinaatiopaikkaan (siellä on vaikka mitä lasten seikkailurataa ja synttäribileitä ja uima-allas ja kotieläinpiha jne.) kokeilemaan Taller cultural –kurssia. Puolet ryhmästä kokkasi ensin leipää: pan casero. Siihen tökättiin reilusti jauhoja, suolaa, vettä, tuorehiivaa plus lehmänihraa. Nam nam. Söin itteni ihan täyteen (Huomiona asiaa tietämättömille: olen siis jonkin sortin kasvissyöjä).
Tutustuttiin siis leivän tekemisen ihmeellisyyksiin täällä.
Toisen tunnin aikana pääsin taas rakkaan ystäväni Mitchin selässä kiertämään kenttää. Tällä kertaa oli luvassa paljon ravia ja puolen välin jälkeen laukkaa. Olin alusta asti sitä mieltä että edellisen ryhmän jäljiltä ihan hikinen Mitch-ressu ei ansaitse lisää täysin osaamattoman ratsastajan kidutusta. Toisekseen ravaus ja laukkaaminen on hieman skeerejä varsinkin kun polle oli hieman rauhaton ja nyki ohjaksia välillä miten sattuu. Ja mun mielestä on vaan ikävää käskeä toista tekemään jotain niin hassua kun ravaamaan kenttää ympäri miä selässä. Joo, tämän jälkeen hyppäsin sulavasti hepan selästä ja sidoin sen aitaan. Opettaja kuitenkin pyysi, että veisin Mitchin takaisin talliin.
Tässä vaiheessa ees vähän pirteitä heppoja ja niiden kantamia vaihtareita. Okei, noi tais osata vähän enempi kun jälkimmäinen ryhmä..
Tässä kohtaa totesin, että helpommin sanottu kun tehty. Mitch oli siis löytänyt vihreää ruohoa ja oli täysin keskittynyt syömiseen. Jostain syystä mun maiskuttelut ja vamos-kehotukset ei siihen oikein tehonneet. Lopulta kyllästyin koko polleen ja sidoin valjaat aitaan ja kävelin tallille hakemaan jonkun hevosten pakottamiseen tottuneemman huolehtimaan raukkaparan takasin lokeroonsa.
Tunnin päätteeksi kaikki sai leivän mukaansa kotiin. Kuljetusvälineistä vaan oli puutetta.
Ilma oli siis aurinkoinen ja täkälaiseksi ei maailman kuumin, mutta kosteutta riitti. Ts. ratsastuksen jälkeen olo oli lievästi hikinen. Ei kuitenkaan ollut aikaa palata kotiin virkistäytymään, joten kävelin vajaan tunnin yliopistolle ja ehdin puolisen tunti jutella Emilyn kanssa ennen tunnin alkua.
Kulttuuritunnilla analysoimme ensimmäistä argentiinalaista parhaan ulkomaisen elokuvan oscarin voittanutta leffaa: La historia oficial (The official story), jonka siis katsoimme maanantaina. Oli kyllä hyvä leffa, mutta toisaalta aika kamala. Leffan käsittely tunnilla oli kyllä paikallaan, siitä sai paljon enemmän irti.
Elokuva siis sijoittuu viimeisimmän sotilashallituksen kauden loppuun, kyseinen kausi oli Argentiinan historiassa aika musta. Noiden seitsemän vuoden (1976-1983) aikana lähteestä riippuen 10 000-30 000 ihmistä katosi (los desaparecidos), suuri määrä lähetettiin maanpakoon ja monia kidutettiin, valtionvelka seitsenkertaistui, vauvoja vietiin heidän vanhemmiltaan jne. Los desaparecidos olivat siis useimmiten öiseen aikaan pääasiassa kodeistaan kaapattuja ihmisiä, joita yleensä ensin kidutettiin tietojen saamiseksi ja jos heidät todettiin parantumattomiksi (tai jos jollain vain oli jotain heitä vastaan) niin heidät tapettiin ja ruumiit haudattiin nimettöminä. Osa myös pudotettiin mereen betonimöykky jaloissa painona. Elävinä.
Joo. Ei voi tajuta mitä kaikkea ihmiset voi toisilleen tehdä.
Näiden vainojen kohteiksi päätyivät siis kommunistit, ammattiliittoaktiivit, taiteilijat, tutkijat, journalistit, opiskelijat, työläiset jne. Kaappaukset siis hoitivat paramilitaristiset ryhmät, ilmeisesti lähinnä AAA (Alianza Anticommunista Argentina). Koko homman erityisen ikäväksi teki se, että maan hallinto oli näiden takana, vaikka kuinka laittomia olivatkin. Jos ei halua lukea jonkinmoisia juonipaljastuksia leffasta niin suosittelen jättämään seuraavan kappaleen lukematta (ei siis mitään suurempia, mutta jos tykkää katsoa elokuvia tietämättä mitään etukäteen).
Elokuvan päähenkilöllä Alicialla ja hänen miehellään Robertolla on siis 5-vuotias Gaby-tytär, jonka biologisia vanhempia he eivät ole. Alicia työskentelee historian opettajana about yläasteella ja Roberto kansainvälisessä yhtiössä neuvottelijana. Päähenkilö on suht tietämätön oikeasti maassa meneillään olleista asioista, mutta eteen alkaa tulla vihjailuja asioiden todellisesta laidasta ja pian Alicia ei voi enää sulkea silmiään tilanteelta vaikka haluaisi. Hän alkaa etsiä totuutta mielessään polttava kysymys siitä, onko Gaby mahdollisesti jonkun kadonneen lapsi.
Oukrait. Tämän jälkeen seurasi Argentiinan historia –tunti. Sinänsä jännää, että oon ollut neljällä historialuennolla, joista yksi oli yhdistetty kulttuuriluentoon. Tuo yksi oli ainoa, jossa on käsitelty historiaa. Iloisesti tämä luento siis istui samaan sarjaan ja opettaja kertoi meille siitä kuinka ihmiset katsovat maailmaa neljällä eri tavalla vääristyneesti. Lisäksi saimme kaksi artikkelitulostetta, joiden tarkoitus ei koskaan selvinnyt. Ai joo, ensi viikoksi pitää myös kirjoittaa vähintään yhden sivun mittainen vastaus kysymykseen Mitä eroa oli Rio de la Platan suurvisiirikunnan ja Uuden Espanjan suurvisiirikunnan itsenäisyysvallankumousten välillä? Matskuna on sentään vajaa 10 sivua tekstiä kirjasta..
Joo, tässä vaiheessa alan olla sitä mieltä, että historia jääköön. Haluaisin käydä sitä mielenkiinnosta, mutta opettajalla tuntuu olevan ihan liian monta rautaa tulessa meidän sivistämisen suhteen. Toinen kurssi, jonka haluaisin jättää pois, on Argentiinan alueellinen maantiede. Aiheena ihan kiinnostava, ongelmana se, että opettaja puhuu tyyliin hengittämättä välissä, ihan luotijunan kyydissä olemiselta tuntuu sitä kuunnella. Kävimme tunnissa ja vartissa 50 diaa, joista valtaosassa oli tilastotietoja: eri jokien valuma-alueiden kokoja, joen lähteen korkeuksia merenpinnasta, eri rannikkojen pituuksia jne. Ilman taukoa kuulimme toisen luennon termistöstä (eri opettajan pitämänä), joka oli sentään ymmärrettävää, valitettavasti kello puoli yhdeksän illalla ei ole niitä parhaita aikoja jaksaa kuunnella puhetulvaa yhtään millään kielellä. Toinen luento olikin sitten vain reilu puolituntinen ensimmäisen venähdettyä. Saimme tehtäväksi kirjoittaa kaksi ainetta ja vastauksia kysymyksiin. Ensi viikoksi.
Toi kurssi on kyl täys ylityöllistäjä. Opettajaa ei ees voi pyytää puhumaan tauotetusti, koska kurssiin on laitettu niin paljon asiaa, ettei ylimääräistä aikaa ole lainkaan. Onneksi olin kiltillä tuulella (tai ehkä lähinnä väsynyt) enkä häirinnyt luentoa kyselemällä.. En voi ymmärtää miksei kurssia ole joko supistettu tai laitettu kestämään koko lukukautta.
Juuh, mutta huomenissa hoitamaan viisumiprosessia eteenpäin. Sain sentään hankittua kopion joka ikisestä passini sivusta sekä kivat 6 hyvin järkyttävää passikuvaotosta itsestäni. Toivottavasti näillä selviää prosessista nopeammin kuin tähän mennessä ennätyksessä: vaivaiset 3 h.
Viimeinen viikko kokeilua takana (mulla ei siis ole perjantaisin luentoja) ja nyt pitäisi valita kurssit, joilla aion jatkaa koko lukukauden. Ongelmalliseksi homman tekee, se että tällä hetkellä olen käynyt kahdeksalla kurssilla ja kuusi on suositus ylärajaksi. Kulttuurityöpaja on helppo pudottaa, koska valaistuin tänään ja totesin että heppailu ei ole mulle.
Aamulla soitin siis ekan kerran remin ihan itse ja päädyin kymmeneksi tallikombinaatiopaikkaan (siellä on vaikka mitä lasten seikkailurataa ja synttäribileitä ja uima-allas ja kotieläinpiha jne.) kokeilemaan Taller cultural –kurssia. Puolet ryhmästä kokkasi ensin leipää: pan casero. Siihen tökättiin reilusti jauhoja, suolaa, vettä, tuorehiivaa plus lehmänihraa. Nam nam. Söin itteni ihan täyteen (Huomiona asiaa tietämättömille: olen siis jonkin sortin kasvissyöjä).
Tutustuttiin siis leivän tekemisen ihmeellisyyksiin täällä.
Toisen tunnin aikana pääsin taas rakkaan ystäväni Mitchin selässä kiertämään kenttää. Tällä kertaa oli luvassa paljon ravia ja puolen välin jälkeen laukkaa. Olin alusta asti sitä mieltä että edellisen ryhmän jäljiltä ihan hikinen Mitch-ressu ei ansaitse lisää täysin osaamattoman ratsastajan kidutusta. Toisekseen ravaus ja laukkaaminen on hieman skeerejä varsinkin kun polle oli hieman rauhaton ja nyki ohjaksia välillä miten sattuu. Ja mun mielestä on vaan ikävää käskeä toista tekemään jotain niin hassua kun ravaamaan kenttää ympäri miä selässä. Joo, tämän jälkeen hyppäsin sulavasti hepan selästä ja sidoin sen aitaan. Opettaja kuitenkin pyysi, että veisin Mitchin takaisin talliin.
Tässä vaiheessa ees vähän pirteitä heppoja ja niiden kantamia vaihtareita. Okei, noi tais osata vähän enempi kun jälkimmäinen ryhmä..
Tässä kohtaa totesin, että helpommin sanottu kun tehty. Mitch oli siis löytänyt vihreää ruohoa ja oli täysin keskittynyt syömiseen. Jostain syystä mun maiskuttelut ja vamos-kehotukset ei siihen oikein tehonneet. Lopulta kyllästyin koko polleen ja sidoin valjaat aitaan ja kävelin tallille hakemaan jonkun hevosten pakottamiseen tottuneemman huolehtimaan raukkaparan takasin lokeroonsa.
Tunnin päätteeksi kaikki sai leivän mukaansa kotiin. Kuljetusvälineistä vaan oli puutetta.
Ilma oli siis aurinkoinen ja täkälaiseksi ei maailman kuumin, mutta kosteutta riitti. Ts. ratsastuksen jälkeen olo oli lievästi hikinen. Ei kuitenkaan ollut aikaa palata kotiin virkistäytymään, joten kävelin vajaan tunnin yliopistolle ja ehdin puolisen tunti jutella Emilyn kanssa ennen tunnin alkua.
Kulttuuritunnilla analysoimme ensimmäistä argentiinalaista parhaan ulkomaisen elokuvan oscarin voittanutta leffaa: La historia oficial (The official story), jonka siis katsoimme maanantaina. Oli kyllä hyvä leffa, mutta toisaalta aika kamala. Leffan käsittely tunnilla oli kyllä paikallaan, siitä sai paljon enemmän irti.
Elokuva siis sijoittuu viimeisimmän sotilashallituksen kauden loppuun, kyseinen kausi oli Argentiinan historiassa aika musta. Noiden seitsemän vuoden (1976-1983) aikana lähteestä riippuen 10 000-30 000 ihmistä katosi (los desaparecidos), suuri määrä lähetettiin maanpakoon ja monia kidutettiin, valtionvelka seitsenkertaistui, vauvoja vietiin heidän vanhemmiltaan jne. Los desaparecidos olivat siis useimmiten öiseen aikaan pääasiassa kodeistaan kaapattuja ihmisiä, joita yleensä ensin kidutettiin tietojen saamiseksi ja jos heidät todettiin parantumattomiksi (tai jos jollain vain oli jotain heitä vastaan) niin heidät tapettiin ja ruumiit haudattiin nimettöminä. Osa myös pudotettiin mereen betonimöykky jaloissa painona. Elävinä.
Joo. Ei voi tajuta mitä kaikkea ihmiset voi toisilleen tehdä.
Näiden vainojen kohteiksi päätyivät siis kommunistit, ammattiliittoaktiivit, taiteilijat, tutkijat, journalistit, opiskelijat, työläiset jne. Kaappaukset siis hoitivat paramilitaristiset ryhmät, ilmeisesti lähinnä AAA (Alianza Anticommunista Argentina). Koko homman erityisen ikäväksi teki se, että maan hallinto oli näiden takana, vaikka kuinka laittomia olivatkin. Jos ei halua lukea jonkinmoisia juonipaljastuksia leffasta niin suosittelen jättämään seuraavan kappaleen lukematta (ei siis mitään suurempia, mutta jos tykkää katsoa elokuvia tietämättä mitään etukäteen).
Elokuvan päähenkilöllä Alicialla ja hänen miehellään Robertolla on siis 5-vuotias Gaby-tytär, jonka biologisia vanhempia he eivät ole. Alicia työskentelee historian opettajana about yläasteella ja Roberto kansainvälisessä yhtiössä neuvottelijana. Päähenkilö on suht tietämätön oikeasti maassa meneillään olleista asioista, mutta eteen alkaa tulla vihjailuja asioiden todellisesta laidasta ja pian Alicia ei voi enää sulkea silmiään tilanteelta vaikka haluaisi. Hän alkaa etsiä totuutta mielessään polttava kysymys siitä, onko Gaby mahdollisesti jonkun kadonneen lapsi.
Oukrait. Tämän jälkeen seurasi Argentiinan historia –tunti. Sinänsä jännää, että oon ollut neljällä historialuennolla, joista yksi oli yhdistetty kulttuuriluentoon. Tuo yksi oli ainoa, jossa on käsitelty historiaa. Iloisesti tämä luento siis istui samaan sarjaan ja opettaja kertoi meille siitä kuinka ihmiset katsovat maailmaa neljällä eri tavalla vääristyneesti. Lisäksi saimme kaksi artikkelitulostetta, joiden tarkoitus ei koskaan selvinnyt. Ai joo, ensi viikoksi pitää myös kirjoittaa vähintään yhden sivun mittainen vastaus kysymykseen Mitä eroa oli Rio de la Platan suurvisiirikunnan ja Uuden Espanjan suurvisiirikunnan itsenäisyysvallankumousten välillä? Matskuna on sentään vajaa 10 sivua tekstiä kirjasta..
Joo, tässä vaiheessa alan olla sitä mieltä, että historia jääköön. Haluaisin käydä sitä mielenkiinnosta, mutta opettajalla tuntuu olevan ihan liian monta rautaa tulessa meidän sivistämisen suhteen. Toinen kurssi, jonka haluaisin jättää pois, on Argentiinan alueellinen maantiede. Aiheena ihan kiinnostava, ongelmana se, että opettaja puhuu tyyliin hengittämättä välissä, ihan luotijunan kyydissä olemiselta tuntuu sitä kuunnella. Kävimme tunnissa ja vartissa 50 diaa, joista valtaosassa oli tilastotietoja: eri jokien valuma-alueiden kokoja, joen lähteen korkeuksia merenpinnasta, eri rannikkojen pituuksia jne. Ilman taukoa kuulimme toisen luennon termistöstä (eri opettajan pitämänä), joka oli sentään ymmärrettävää, valitettavasti kello puoli yhdeksän illalla ei ole niitä parhaita aikoja jaksaa kuunnella puhetulvaa yhtään millään kielellä. Toinen luento olikin sitten vain reilu puolituntinen ensimmäisen venähdettyä. Saimme tehtäväksi kirjoittaa kaksi ainetta ja vastauksia kysymyksiin. Ensi viikoksi.
Toi kurssi on kyl täys ylityöllistäjä. Opettajaa ei ees voi pyytää puhumaan tauotetusti, koska kurssiin on laitettu niin paljon asiaa, ettei ylimääräistä aikaa ole lainkaan. Onneksi olin kiltillä tuulella (tai ehkä lähinnä väsynyt) enkä häirinnyt luentoa kyselemällä.. En voi ymmärtää miksei kurssia ole joko supistettu tai laitettu kestämään koko lukukautta.
Juuh, mutta huomenissa hoitamaan viisumiprosessia eteenpäin. Sain sentään hankittua kopion joka ikisestä passini sivusta sekä kivat 6 hyvin järkyttävää passikuvaotosta itsestäni. Toivottavasti näillä selviää prosessista nopeammin kuin tähän mennessä ennätyksessä: vaivaiset 3 h.
keskiviikko 17. maaliskuuta 2010
Yliopiston arkea?
Martes 16.3.2010
Perjantaina on tiedossa viisumiprosessin seuraava vaihe ja sitä varten tarvitsen 2 passikuvaa itsestäni. Lähdin lounaan jälkeen etsimään valokuvausliikettä jollaista yllättäen ei löytynyt. Ihan uskomatonta, että kukaan täällä ei tiedä missä olisi valokuvausliike. Kaikki sanovat vaan, että keskustassa. No sinne on lähes 40 min bussilla et ei kamalasti huvittais lähteä edestakaisin kahden valokuvan takia varsinkin kun bussia saa pahimmillaan odottaa sen tunnin. Mahdollisuus on toki käydä perjantaina keskustassa samalla reissulla hommaamassa kuvat, mutta sain kuulla, että tänään opiskelijat oli jonottaneet 5 tuntia sitä viisumiasiaa (kaikilla on siis eri päivä n. 5 ryhmissä). Eli ois varmaan parempi olla kaikki paperit valmiina niin ehkä selviäisi vähän vähemmällä jonotuksella. Saapa nähdä mikä sotku siitäkin tulee.. mielenkiinnolla ootan perjantaita. Ai joo, viisumipulju on siis auki klo 8-13 ja sinne pitää mennä heti kasiksi eli valokuvauttaminen ennen tota lienee mahdotonta.
Tänään oli tiedossa varsinainen sotku kulttuuri- ja historiatuntien kanssa. Ensimmäinen siis alkoi klo 14 ja toinen heti perään 15.45. Osalla opiskelijoista ryhmät on eripäin ja osalla on vaan toinen kurssi. No opettajat (3 kpl, 2 kulttuuriopea ja 1 hissan ope) oli päättäneet pitää tunnit yhdessä kun aihe on sama. Ihan kiva idea, mutta siitä ois voinut tiedottaa edellisellä viikolla, että myöhemmälle luennolle tulevat ois tulleet ajoissa. Meni sit eka puol tuntia et saatiin kerättyä ihmiset oikeaan paikkaan ja soiteltua poissaoleville.
Tämän jälkeen hissan opettaja alkoi pitää pp-esitystä aiheesta El proceso de reorganización nacional, mikä siis meinaa Argentiinan viimeisintä sotilasvallankaappausta ja siitä seurannutta hallintoa (ajanjakso 1976-1983). Kulttuuriopet kommentoivat välillä ja toinen nappasi shown useaan otteeseen itselleen. 1,5 h luento venyi ja venyi. Pidettiin välitunti jonka aikana saapuivat puuttuvat opiskelijat, joista valtaosa ei edelleenkään tiennyt tämän viikkoisesta järjestelystä. 16.45 joku koputti luokan ovelle ja totesi että se on varattu viidestä eteenpäin hänelle. Pikakooste siis ja päästiin lähtemään. Toisaalta oli kyl aika hauskaa kun kolmea opettajaa piti yhtä tuntia =).
Iloisesti luennon jälkeen pompin yliopiston kirjastolle palauttamaan torstaina lainaamaani leffaa. Palautuspäivä oli siis maanantai, mutta unohdin sen kotiin ja kysyin kirjastolla, että haittaako se ja he sanoivat, että voin hyvin palauttaa sen huomenna, kaikki ok. No tänään sain sitten lapun, joka totesi että mut on pistetty kotilainakieltoon viikoksi myöhästymisen takia. Jes. Selitin sit niille, että juuri eilen kysyin tätä, ja mulle oli sanottu, ettei se haittaa. No no can do kuitenkaan. Jee, en sit lainannut maaperäkurssin kirjaa ihmeteltäväksi, ensi viikolla uusiksi.
Päivän viimeinen ohjelma olikin sitten 18.45-22 kestävän kehityksen luennot. Pää tuntui olevan ihan sammuksissa ja etenkin viimeisen luennon kuunteleminen tuotti tuskaa. Onneksi luennoitsijalla oli täyteen tupattu kalvo, jota sit iloisesti kopsin ekan puolituntisen. Eka luento oli sinänsä jännä, että siinä esitettiin mulle uudessa valossa historiaa yin-yang symbolismin kautta.
Perjantaina on tiedossa viisumiprosessin seuraava vaihe ja sitä varten tarvitsen 2 passikuvaa itsestäni. Lähdin lounaan jälkeen etsimään valokuvausliikettä jollaista yllättäen ei löytynyt. Ihan uskomatonta, että kukaan täällä ei tiedä missä olisi valokuvausliike. Kaikki sanovat vaan, että keskustassa. No sinne on lähes 40 min bussilla et ei kamalasti huvittais lähteä edestakaisin kahden valokuvan takia varsinkin kun bussia saa pahimmillaan odottaa sen tunnin. Mahdollisuus on toki käydä perjantaina keskustassa samalla reissulla hommaamassa kuvat, mutta sain kuulla, että tänään opiskelijat oli jonottaneet 5 tuntia sitä viisumiasiaa (kaikilla on siis eri päivä n. 5 ryhmissä). Eli ois varmaan parempi olla kaikki paperit valmiina niin ehkä selviäisi vähän vähemmällä jonotuksella. Saapa nähdä mikä sotku siitäkin tulee.. mielenkiinnolla ootan perjantaita. Ai joo, viisumipulju on siis auki klo 8-13 ja sinne pitää mennä heti kasiksi eli valokuvauttaminen ennen tota lienee mahdotonta.
Tänään oli tiedossa varsinainen sotku kulttuuri- ja historiatuntien kanssa. Ensimmäinen siis alkoi klo 14 ja toinen heti perään 15.45. Osalla opiskelijoista ryhmät on eripäin ja osalla on vaan toinen kurssi. No opettajat (3 kpl, 2 kulttuuriopea ja 1 hissan ope) oli päättäneet pitää tunnit yhdessä kun aihe on sama. Ihan kiva idea, mutta siitä ois voinut tiedottaa edellisellä viikolla, että myöhemmälle luennolle tulevat ois tulleet ajoissa. Meni sit eka puol tuntia et saatiin kerättyä ihmiset oikeaan paikkaan ja soiteltua poissaoleville.
Tämän jälkeen hissan opettaja alkoi pitää pp-esitystä aiheesta El proceso de reorganización nacional, mikä siis meinaa Argentiinan viimeisintä sotilasvallankaappausta ja siitä seurannutta hallintoa (ajanjakso 1976-1983). Kulttuuriopet kommentoivat välillä ja toinen nappasi shown useaan otteeseen itselleen. 1,5 h luento venyi ja venyi. Pidettiin välitunti jonka aikana saapuivat puuttuvat opiskelijat, joista valtaosa ei edelleenkään tiennyt tämän viikkoisesta järjestelystä. 16.45 joku koputti luokan ovelle ja totesi että se on varattu viidestä eteenpäin hänelle. Pikakooste siis ja päästiin lähtemään. Toisaalta oli kyl aika hauskaa kun kolmea opettajaa piti yhtä tuntia =).
Iloisesti luennon jälkeen pompin yliopiston kirjastolle palauttamaan torstaina lainaamaani leffaa. Palautuspäivä oli siis maanantai, mutta unohdin sen kotiin ja kysyin kirjastolla, että haittaako se ja he sanoivat, että voin hyvin palauttaa sen huomenna, kaikki ok. No tänään sain sitten lapun, joka totesi että mut on pistetty kotilainakieltoon viikoksi myöhästymisen takia. Jes. Selitin sit niille, että juuri eilen kysyin tätä, ja mulle oli sanottu, ettei se haittaa. No no can do kuitenkaan. Jee, en sit lainannut maaperäkurssin kirjaa ihmeteltäväksi, ensi viikolla uusiksi.
Päivän viimeinen ohjelma olikin sitten 18.45-22 kestävän kehityksen luennot. Pää tuntui olevan ihan sammuksissa ja etenkin viimeisen luennon kuunteleminen tuotti tuskaa. Onneksi luennoitsijalla oli täyteen tupattu kalvo, jota sit iloisesti kopsin ekan puolituntisen. Eka luento oli sinänsä jännä, että siinä esitettiin mulle uudessa valossa historiaa yin-yang symbolismin kautta.
Viikonloppuilua: karnevaali plus eläintarha
12.-14.3.2010
Kanadalainen vaihtari Andrea järkkäsi karnevaalireissun perjantaille ja päätin lähteä mukaan ihmettelemään, mistä oli kyse. Startattiin siis bussilla perjantaina klo 12.30 Córdobasta kohti San Luisia, jonne matkan piti kestää n. 6 tuntia (sijaitsee siis täältä lounaaseen). Argentiinalaiset pitkän matkan bussit on täysin eri luokkaa kun Suomessa, löytyy semi-camaa, camaa ja supercamaa (cama meinaa siis sänkyä). Meidän bussi oli semicama eli se halvin vaihtoehto noista. Penkkiä sai kuitenkin kallistettua reilusti ja jaloille oli kunnon tuki eli torkkuminen onnistui vallan mainiosti. Bussit on lisäksi kaksikerroksisia ja valtaosa paikoista on ylhäällä, alakerroksesta osan ollessa matkatavararuumaa. Matkan aikana näytettiin leffoja, joista vain yksi oli dubattu, muut olivat enkuksi puhuttuja espanjalaisin tekstityksin.
Okrait, meitä oli siis 14 hengen poppoo ja bussi matka vähän venähti. Pääsimme kuitenkin kohtalaisen vähän puutuneina San Luisiin jossa käpyttelimme noin kilometrin turistitoimistoon hakemaan Andrean varaamat karnevaaliliput. Tämän jälkeen bussilla (hinta 2,5 pesoa el n. 50 senttiä) karnevaalialueelle toteamaan, että lippumme ovat lauantaille. Onneksi lippujen vaihto onnistui pienen kävelyretken päätteeksi ja pääsimme karnevaalialueelle.
Ruokavalikoima oli hieman suppea, pelkkää roskaruokaa ja kiinteä 10 peson hinta kaikelle. Yksi vaihtoehto oli ilman lihaa, joten päädyin syömään elämäni surkeimmat ranskalaiset. Oli pakko popsia jotain kun eväät alkoivat olla vähissä (en ehtinyt kauppaan ennen bussin lähtöä eli mulla oli hedelmiä, muroja ja leipäpaloja). Kello oli tässä vaiheessa noin 22 ja alkoi olla aika kylmä. Odottelimme katsomossa karnevaalin alkua ihmetellen silloin tällöin paukkuvaa ilotulitusta. Paikka oli tupaten täynnä väkeä pikkulapsista alkaen.
Karnevaali oli oikein kiva, mutta hyvin lyhyt, koko höskä kesti ehkä tunnin verran. Tämän jälkeen pääsi napsimaan kuvia karnevaalikulkueen väen kanssa. Whii! Lopuksi pääosa porukasta kuunteli jotain rumbubändiä ja bailasi ja oli ihan jossain vaahdossa mitä meidän päälle ruiskutettiin. Kahden aikaan jonotimme jo paluubussiin päästäksemme tuhlaamaan aikaamme San Luisissa. Majoitukset olivat nimittäin kaikki tupaten täynnä, joten olimme varanneet liput aamukasin bussiin. Viimeiset baarit menivät kiinni siinä viiden maissa ja jouduimme siirtymään bussiasemalle torkkumaan. Mulla meni sinänsä hyvin, että olin roudannut mukaan repullisen roinaa, joka oli pääasiassa vaatteita. Muut tutisi hellevaatteissaan kun miä pistin lisäkerroksia päälle. Too bad!
Paluubussimatka oli hyvin uninen.
Meidat jarjestettiin katsomoon ihmettelemaan ohi vyoryvaa karnevaalia.
Valokuvauskaaosta kun ihmiset pomppivat karnevaalivaen kainalosta toiseen.
Jonkin verran tuli harrastettua San Luisin kaduilla tallailua. Kodittomia koiria riitti kuten kaupungeissa vaikuttais olevan joka paikassa taalla.
San Luisin bussiterminaali, jossa tuli hengattua muutama tunti.
Saavuttiin takaisin Córdobaan kolmen maissa iltapäivällä ja päädyin vielä etsimään kännykkäkauppaa, mistä saisi nelitaajuuspuhelimen jossa toimisi suomalainen sim-kortti. Ekasta ostoskeskuksesta löytyi vain liikkeitä, joista sai lukittuja fooneja joten päädyin sitten niiden vinkin perusteella suunnistamaan minulle uuteen ostoskeskukseen n. 15 korttelin päähän. Paikasta löytyi varmaan 4 puhelimia myyvää liikettä, joista yhdestä löytyi yksi sopiva malli. Täällä järjestään kaikki puhelimet on johonkin operaattoriin (?) sidottuja. Lopulta kotiuduin yhdeksän maissa illalla yliväsyneenä kun olin tosiaan nukkunut sen 2 h bussissa sitten to-pe yön ja käsillä oli lauantai-ilta.
Sunnuntaina menin Louisan ja Andrean kanssa Córdoban eläintarhaan. Pääsymaksu oli 15 pesoa (3 euroa) ja 5 peson lisähintaan pääsi myös Zoo Marino –esitykseen. Eläintarha oli aika jännä, se sijaitsee siis lähes keskustassa sijaitsevassa isossa puistossa. Ympäristö on oikein kiva, paljon eukalyptuspuita ja oikein vehreää. Aika alkuun törmäsimme krokotiiliaitaukseen ja kummastelimme, miksi krokon silmäkulma vuotaa verta. Joku mies totesi, että jotkut olivat heittäneet sitä kivellä, että se liikkuisi. Oikeasti?!
Suositellaan ettei elaimia ruokittaisi. Joo, eiko se kannattaisi vaan kieltaa?
Yksi pieni vuohentapainen otus käyskenteli aitauksestaan ulkona kun aita oli vähän rempallaan ja poseerasi Andrealle valokuvaa varten.
Aitaukset oli elainten katselun kannalta aika katsyja kun kuljimme monien kohdilta paljon elaimia ylempana. Laamat oli kyl aika ilmestyksia, osa vaikutti olevan pahasti trimmauksen tarpeessa.
Jotkin aitaukset olivat ihan ylikaruja, pelkkää hiekkaa about, eipä pahemmin virikkeitä. Tiikeri kulki ympyrää ja norsu näytti tosi tylsistyneeltä. Eläintarhat on vähän hankalia juttuja.. En oikein osaa suhtautua niihin.
Elaintarhassa oli leikkipuisto! Valitettavasti aurinko oli paahtanut liukumaen polttavan kuumaksi :(
Vietimme eläintarhassa noin 4 tuntia ja sieltä menimme el Paseo de los Artes –nimisille käsityöläismarkkinoille. Tässä vaiheessa mua heikotti kun olin syönyt ainoastaan muutaman hedelmän ja ei kaiketi ollut tullut juotua tarpeeksi. Lisäksi mulla oli nerokkaasti ainoastaan n. 10 pesoa rahaa. Sain 6 pesolla panciton jollaisissa oli kasvisvaihtoehto. Jee, aika lottovoitto tässä lihansyöjien luvatussa maassa. Lähdin aika pian kotiin bongattuani ensin Carloksen, Paulan ja Imanolin (C siis Rosan poika ja P ja I siis sen perhe, I on mun pelkäämä vauva ;)) ja vajaat 10 muuta vaihtaria. Ihan hassua bongata kaupungilla tuttuja kun tunnen niin vähän ihmisiä ja tää on niin järkyttävän iso paikka. Córdobassa asuu siis jotain 1,3 miljoonaa ihmistä. Toisaalta voi todeta, että isolla osalla heistä ei taida olla mahiksia hengailla vaan jossain markkinoilla.
El paseo de los artes levittaytyy reilun korttelin alueelle ja osin sillankin yli.
Kanadalainen vaihtari Andrea järkkäsi karnevaalireissun perjantaille ja päätin lähteä mukaan ihmettelemään, mistä oli kyse. Startattiin siis bussilla perjantaina klo 12.30 Córdobasta kohti San Luisia, jonne matkan piti kestää n. 6 tuntia (sijaitsee siis täältä lounaaseen). Argentiinalaiset pitkän matkan bussit on täysin eri luokkaa kun Suomessa, löytyy semi-camaa, camaa ja supercamaa (cama meinaa siis sänkyä). Meidän bussi oli semicama eli se halvin vaihtoehto noista. Penkkiä sai kuitenkin kallistettua reilusti ja jaloille oli kunnon tuki eli torkkuminen onnistui vallan mainiosti. Bussit on lisäksi kaksikerroksisia ja valtaosa paikoista on ylhäällä, alakerroksesta osan ollessa matkatavararuumaa. Matkan aikana näytettiin leffoja, joista vain yksi oli dubattu, muut olivat enkuksi puhuttuja espanjalaisin tekstityksin.
Okrait, meitä oli siis 14 hengen poppoo ja bussi matka vähän venähti. Pääsimme kuitenkin kohtalaisen vähän puutuneina San Luisiin jossa käpyttelimme noin kilometrin turistitoimistoon hakemaan Andrean varaamat karnevaaliliput. Tämän jälkeen bussilla (hinta 2,5 pesoa el n. 50 senttiä) karnevaalialueelle toteamaan, että lippumme ovat lauantaille. Onneksi lippujen vaihto onnistui pienen kävelyretken päätteeksi ja pääsimme karnevaalialueelle.
Ruokavalikoima oli hieman suppea, pelkkää roskaruokaa ja kiinteä 10 peson hinta kaikelle. Yksi vaihtoehto oli ilman lihaa, joten päädyin syömään elämäni surkeimmat ranskalaiset. Oli pakko popsia jotain kun eväät alkoivat olla vähissä (en ehtinyt kauppaan ennen bussin lähtöä eli mulla oli hedelmiä, muroja ja leipäpaloja). Kello oli tässä vaiheessa noin 22 ja alkoi olla aika kylmä. Odottelimme katsomossa karnevaalin alkua ihmetellen silloin tällöin paukkuvaa ilotulitusta. Paikka oli tupaten täynnä väkeä pikkulapsista alkaen.
Karnevaali oli oikein kiva, mutta hyvin lyhyt, koko höskä kesti ehkä tunnin verran. Tämän jälkeen pääsi napsimaan kuvia karnevaalikulkueen väen kanssa. Whii! Lopuksi pääosa porukasta kuunteli jotain rumbubändiä ja bailasi ja oli ihan jossain vaahdossa mitä meidän päälle ruiskutettiin. Kahden aikaan jonotimme jo paluubussiin päästäksemme tuhlaamaan aikaamme San Luisissa. Majoitukset olivat nimittäin kaikki tupaten täynnä, joten olimme varanneet liput aamukasin bussiin. Viimeiset baarit menivät kiinni siinä viiden maissa ja jouduimme siirtymään bussiasemalle torkkumaan. Mulla meni sinänsä hyvin, että olin roudannut mukaan repullisen roinaa, joka oli pääasiassa vaatteita. Muut tutisi hellevaatteissaan kun miä pistin lisäkerroksia päälle. Too bad!
Paluubussimatka oli hyvin uninen.
Meidat jarjestettiin katsomoon ihmettelemaan ohi vyoryvaa karnevaalia.
Valokuvauskaaosta kun ihmiset pomppivat karnevaalivaen kainalosta toiseen.
Jonkin verran tuli harrastettua San Luisin kaduilla tallailua. Kodittomia koiria riitti kuten kaupungeissa vaikuttais olevan joka paikassa taalla.
San Luisin bussiterminaali, jossa tuli hengattua muutama tunti.
Saavuttiin takaisin Córdobaan kolmen maissa iltapäivällä ja päädyin vielä etsimään kännykkäkauppaa, mistä saisi nelitaajuuspuhelimen jossa toimisi suomalainen sim-kortti. Ekasta ostoskeskuksesta löytyi vain liikkeitä, joista sai lukittuja fooneja joten päädyin sitten niiden vinkin perusteella suunnistamaan minulle uuteen ostoskeskukseen n. 15 korttelin päähän. Paikasta löytyi varmaan 4 puhelimia myyvää liikettä, joista yhdestä löytyi yksi sopiva malli. Täällä järjestään kaikki puhelimet on johonkin operaattoriin (?) sidottuja. Lopulta kotiuduin yhdeksän maissa illalla yliväsyneenä kun olin tosiaan nukkunut sen 2 h bussissa sitten to-pe yön ja käsillä oli lauantai-ilta.
Sunnuntaina menin Louisan ja Andrean kanssa Córdoban eläintarhaan. Pääsymaksu oli 15 pesoa (3 euroa) ja 5 peson lisähintaan pääsi myös Zoo Marino –esitykseen. Eläintarha oli aika jännä, se sijaitsee siis lähes keskustassa sijaitsevassa isossa puistossa. Ympäristö on oikein kiva, paljon eukalyptuspuita ja oikein vehreää. Aika alkuun törmäsimme krokotiiliaitaukseen ja kummastelimme, miksi krokon silmäkulma vuotaa verta. Joku mies totesi, että jotkut olivat heittäneet sitä kivellä, että se liikkuisi. Oikeasti?!
Suositellaan ettei elaimia ruokittaisi. Joo, eiko se kannattaisi vaan kieltaa?
Yksi pieni vuohentapainen otus käyskenteli aitauksestaan ulkona kun aita oli vähän rempallaan ja poseerasi Andrealle valokuvaa varten.
Aitaukset oli elainten katselun kannalta aika katsyja kun kuljimme monien kohdilta paljon elaimia ylempana. Laamat oli kyl aika ilmestyksia, osa vaikutti olevan pahasti trimmauksen tarpeessa.
Jotkin aitaukset olivat ihan ylikaruja, pelkkää hiekkaa about, eipä pahemmin virikkeitä. Tiikeri kulki ympyrää ja norsu näytti tosi tylsistyneeltä. Eläintarhat on vähän hankalia juttuja.. En oikein osaa suhtautua niihin.
Elaintarhassa oli leikkipuisto! Valitettavasti aurinko oli paahtanut liukumaen polttavan kuumaksi :(
Vietimme eläintarhassa noin 4 tuntia ja sieltä menimme el Paseo de los Artes –nimisille käsityöläismarkkinoille. Tässä vaiheessa mua heikotti kun olin syönyt ainoastaan muutaman hedelmän ja ei kaiketi ollut tullut juotua tarpeeksi. Lisäksi mulla oli nerokkaasti ainoastaan n. 10 pesoa rahaa. Sain 6 pesolla panciton jollaisissa oli kasvisvaihtoehto. Jee, aika lottovoitto tässä lihansyöjien luvatussa maassa. Lähdin aika pian kotiin bongattuani ensin Carloksen, Paulan ja Imanolin (C siis Rosan poika ja P ja I siis sen perhe, I on mun pelkäämä vauva ;)) ja vajaat 10 muuta vaihtaria. Ihan hassua bongata kaupungilla tuttuja kun tunnen niin vähän ihmisiä ja tää on niin järkyttävän iso paikka. Córdobassa asuu siis jotain 1,3 miljoonaa ihmistä. Toisaalta voi todeta, että isolla osalla heistä ei taida olla mahiksia hengailla vaan jossain markkinoilla.
El paseo de los artes levittaytyy reilun korttelin alueelle ja osin sillankin yli.
Mate
Johdantona aiheeseen todettakoon, että kyse on siis paikallisten järkyttävässä määrin kuluttamasta juomasta. Matea juodaan Argentiinan lisäksi Lounais-Brasiliassa, Paraguayssa, osissa Chileä ja Boliviaa. Henkilöä kohden eniten matea kuluttavat kuitenkin uruguaylaiset.
Matea juodaan siis useimmiten suht pienikokoisesta kupista (=mate), johon laitetaan teepuru (yerba mate). Koko kuppi on vähintään reilusti puolillaan purua. Kuppiin laitetaan myös bombilla, joka on siis pilli, jossa on pohjalla suodatin, joka estää purua tulemasta yerban mukana suuhun. Pilliä ei pidä liikuttaa kupissa (heh, mitähän miä heti tein) ja kun saat mate-kupin sinun odotetaan juovan se tyhjäksi. Tämän jälkeen kuppi palaa cebadorille eli maten tarjoajalle, joka täyttää kupin ja ojentaa sen seuraavalle henkilölle. (Ei siis sovi ylipöpökammoisille, kun kaikki kerran käyttävät samaa pilliä. Vois melkein lyödä vetoa et Argentiinassa allergiat ei oo yhtä tavanomaisia kuin ylihygieenisessä Suomessa..) Kuppi voi kiertää näin about ikuisuuden. Merkkinä siitä, että olet saanut tarpeeksi matea, sanot gracias (kiitos) palauttaessasi kupin teen tarjoajalle. Tämän jälkeen et ole enää vaaravyöhykkeessä saamaan uutta kipollista. Tosin mitä täs on nyt tullut matea kitattua niin ei oikein toimi =).
Yksi tuutori tarjosi meille matea puistossa. Sokerilla tai ilman.. kumpikohan upposi paremmin?
Maten terveellisyydestä en sitten osaa sanoa sen enempää. Juoma kuulemma sisältää mateinaa eli kofeiinin tapaan vaikuttavaa ainetta. Alun perin matea joivat alueen alkuperäisasukkaat ja jesuiittojen valtakauden aikana se oli välillä kiellettyäkin. Espanjalaiset uskoivat, että intiaanit saivat juomasta voimaa pitkillä marsseilla ja päivän rankoissakin askareissa. Hiljalleen maten juonti kuitenkin yleistyi kaikkien yhteiskuntaluokkien parissa ja sen juomisesta tuli sosiaalisesti hyväksytty ja tärkeä tapa. Maten valmistuksesta on kirjoitettu kirjoja ja hyvää cebadoria arvostetaan.
Ei siis, että mate olisi pahaa tai mitään sellaista. Maku on kitkerähkö, mutta tämä riippuu valmistustavasta. On mate amargoa eli pelkkää mate yerbaa plus kuumaa vettä = se kitkerä vaihtoehto. Mutta on myös mate dulcea, mikä meinaa että purun sekaan on lisättyä sokeria eli mate maistuukin makealle. Erityisesti litoraalialueen (eli tykkää sanoa Koillis-Argentiinassa) provinsseista harrastetaan myös mate tereréä eli kylmään veteen tehtyä matea. Tätä matea maustetaan monesti myös yrteillä. Matea voidaan juoda myös maidon tai limsan toimiessa nesteenä. Yksi tuutori tutustutti ryhmäläisensä fantamateen.
Hauska juttu Argentiinassa on, että kaupungilla näkee paljon ihmisiä, jotka kanniskelevat termareita mukanaan matea varten. Kaupoissa myydään matelaukkuja, joissa on tilansa niin termarille kuin kookkaalle yerba-astiallekin kuin matelle ja bombillalle. Lisäksi nää kittaa sitä 30 asteen helteellä auringonpaisteessa kuumana. Jee..
Argentiinassa maten juominen ei ole yhtä kuin kahvin juominen. Otetaan matea voi tarkoittaa, että halutaan tutustua paremmin, puhua jostain ongelmasta tai kertoa niin hyviä kuin huonoja uutisia. Maten juominen lienee siis sosiaalista. Lisäksi mate on loistava syy pitää taukoa töistä. Argentiinassa ei siis tarvitse olla ketjupolttaja saadakseen extrataukoja. ¡Viva el mate!
Mateja (eli noita kippoja) on saatavilla vaikka minkalaisia. Tassa kojussa melko perinteisia. Loytyy myos muovisina, luisina, nahkaisina jne.
Matea juodaan siis useimmiten suht pienikokoisesta kupista (=mate), johon laitetaan teepuru (yerba mate). Koko kuppi on vähintään reilusti puolillaan purua. Kuppiin laitetaan myös bombilla, joka on siis pilli, jossa on pohjalla suodatin, joka estää purua tulemasta yerban mukana suuhun. Pilliä ei pidä liikuttaa kupissa (heh, mitähän miä heti tein) ja kun saat mate-kupin sinun odotetaan juovan se tyhjäksi. Tämän jälkeen kuppi palaa cebadorille eli maten tarjoajalle, joka täyttää kupin ja ojentaa sen seuraavalle henkilölle. (Ei siis sovi ylipöpökammoisille, kun kaikki kerran käyttävät samaa pilliä. Vois melkein lyödä vetoa et Argentiinassa allergiat ei oo yhtä tavanomaisia kuin ylihygieenisessä Suomessa..) Kuppi voi kiertää näin about ikuisuuden. Merkkinä siitä, että olet saanut tarpeeksi matea, sanot gracias (kiitos) palauttaessasi kupin teen tarjoajalle. Tämän jälkeen et ole enää vaaravyöhykkeessä saamaan uutta kipollista. Tosin mitä täs on nyt tullut matea kitattua niin ei oikein toimi =).
Yksi tuutori tarjosi meille matea puistossa. Sokerilla tai ilman.. kumpikohan upposi paremmin?
Maten terveellisyydestä en sitten osaa sanoa sen enempää. Juoma kuulemma sisältää mateinaa eli kofeiinin tapaan vaikuttavaa ainetta. Alun perin matea joivat alueen alkuperäisasukkaat ja jesuiittojen valtakauden aikana se oli välillä kiellettyäkin. Espanjalaiset uskoivat, että intiaanit saivat juomasta voimaa pitkillä marsseilla ja päivän rankoissakin askareissa. Hiljalleen maten juonti kuitenkin yleistyi kaikkien yhteiskuntaluokkien parissa ja sen juomisesta tuli sosiaalisesti hyväksytty ja tärkeä tapa. Maten valmistuksesta on kirjoitettu kirjoja ja hyvää cebadoria arvostetaan.
Ei siis, että mate olisi pahaa tai mitään sellaista. Maku on kitkerähkö, mutta tämä riippuu valmistustavasta. On mate amargoa eli pelkkää mate yerbaa plus kuumaa vettä = se kitkerä vaihtoehto. Mutta on myös mate dulcea, mikä meinaa että purun sekaan on lisättyä sokeria eli mate maistuukin makealle. Erityisesti litoraalialueen (eli tykkää sanoa Koillis-Argentiinassa) provinsseista harrastetaan myös mate tereréä eli kylmään veteen tehtyä matea. Tätä matea maustetaan monesti myös yrteillä. Matea voidaan juoda myös maidon tai limsan toimiessa nesteenä. Yksi tuutori tutustutti ryhmäläisensä fantamateen.
Hauska juttu Argentiinassa on, että kaupungilla näkee paljon ihmisiä, jotka kanniskelevat termareita mukanaan matea varten. Kaupoissa myydään matelaukkuja, joissa on tilansa niin termarille kuin kookkaalle yerba-astiallekin kuin matelle ja bombillalle. Lisäksi nää kittaa sitä 30 asteen helteellä auringonpaisteessa kuumana. Jee..
Argentiinassa maten juominen ei ole yhtä kuin kahvin juominen. Otetaan matea voi tarkoittaa, että halutaan tutustua paremmin, puhua jostain ongelmasta tai kertoa niin hyviä kuin huonoja uutisia. Maten juominen lienee siis sosiaalista. Lisäksi mate on loistava syy pitää taukoa töistä. Argentiinassa ei siis tarvitse olla ketjupolttaja saadakseen extrataukoja. ¡Viva el mate!
Mateja (eli noita kippoja) on saatavilla vaikka minkalaisia. Tassa kojussa melko perinteisia. Loytyy myos muovisina, luisina, nahkaisina jne.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)